keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Onko äidin pakko leikkiä?

Kolmistaan -blogin Karoliina tästä aiheesta jo jokin aika sitten kirjoitti ja siitä inspiroituneena päätän nyt minäkin tulla kaapista ulos. Olen ehkä paskamutsi ja karmea äiti, mutta myönnetään, että mikään varsinainen leikittäjä tai leikkimisestä nauttiva ihminen en rehellisesti sanottuna ole.

En ole ehkä koskaan ollutkaan mikään varsinainen vauva-ihminen, vaan olenkin aina halunnut puuhata lasten kanssa eri juttuja ja juurikin odottanut sitä ikää, kun voidaan tehdä yhdessä. Oli se sitten junaradan rakentamista tai pölyjen pyyhkimistä, mielestäni on vain ihanaa, että lapsetkin saavat osallistua. Eikä saa käsittää väärin, myös vauvoissa on omat ihanat puolensa ja vauva-aika oli omalla tavallaan aivan mahtavaa. Mutta mutta. Silti. Ei niiden lattialla makaavien pötköjen kanssa pahemmin voinut muuta tehdä kuin ilveillä ja oleilla.


Legoilla, junaradalla ja palapeleillä puuhailu on vielä ihan siedettävää ja mieluisaa puuhaa, mutta esimerkiksi pikkuautoilla ei minua kyllä saa leikkimään. Päristelyt pitkin eteisen käytävää ovat enemmänkin noiden miesten juttuja! Toki meillä luetaan myös paljon kirjoja, piirretään, muovaillaan, sormiväreillään ja pelataan, mutta en laske näitä leikkimiseksi vaan juurikin yhdessä puuhasteluksi. Mikä pelastus onkaan, että poikia on kaksi, sillä nyt se leikkikaveri onkin siinä koko ajan saatavilla. Kliseistä, mutta totta.

Ulkoilusta sen sijaan me nautimme kaikki. Usein jäämmekin vielä poikien hoitopäivän jälkeen ulos tekemään lumihommia, pulkkailemaan, leipomaan hiekkalaatikolle tai lähdemme metsäretkelle. Pojat ovat ihan selvästi ulkoilmaihmisiä, sillä sisälletulo on aina yhtä huutoa. Ja jos on huono päivä ja kiukuttaa, niin ulos lähteminen helpottaa kiukkua aika lahjakkaasti. Mutta myönnän, myöskään ulkona en kyllä sen suuremmin nauti mistään leikkimisestä hiekkalaatikolla tai rekkarallin ajamisesta pitkin naapurin pihoja. Siellä vaan seistä tönötän, näppäilen kännykkää ja komennan poikia pois muiden postilaatikoilta. Natsi somemutsi!

No koska meidän arki on nykyään mitä on, niin illat ovat aika pitkälti pyhitetty kodinhoidolle ja muille askareille. Valitettavan usein kotiinpaluun jälkeen pojat suuntaavat omiin puuhinsa ja me vanhemmat omiimme. Sen muutaman hassun tunnin aikana ei pahemmin edes ehdi tehdä mitään suurta yhteistä koko perheen projektia, vaan yleensä illat menevät aika rutiinilla. Leikitään, syödään, leikitään, syödään ja mennään nukkumaan.


Näin ollen haluankin tarjota pojille näitä yhdessätekemisen hetkiä viikonloppuisin, kun arki on meillä nykyään niin hektistä ja rutiininomaista. Tehdään retkiä, ulkoillaan ja puuhaillaan yhdessä. Pojat saavat ja voivat osallistua kaikkiin soveltuviin kotiaskareisiin ja varsinkin leipominen on ollut viime aikoina pyykkitouhujen ohella suosittua puuhaa. Milloin ollaan tunkemassa kädet äitin sämpylätaikinaan tai halutaan laittaa joulutorttuihin hillot. Piparien leivonta se vasta hauskaa puuhaa joulun aikaan olikin! Ja ihan oikeasti nautin suuresti tästä vaiheesta, kun poikien kanssa ihan oikeasti pystyy jo tekemään kaikennäköistä. Taisin sen jo muutamaan otteeseen sanoakin.

Kaikesta tästä leikittömyydestä huolimatta koen silti olevani ihan kelvollinen äiti. Haluan tarjota lapsille kokemuksia ja mahdollisuuden osallistua arkeen. Joku sanoi joskus, että leikki on lapsen työtä ja äiti hoitaa loput, joten näillä mennään. Ja säilyypä tällä tavalla ne säälittävät jäljellä olevat auktoriteetin rippeet, kun en laskeudu päristelevän pikkupojan tasolle...tai näin ainakin annan itseni kuvitella.

Mutta hei, mitä mieltä olette? Onko äidin pakko leikkiä?

12 kommenttia:

  1. Mun mielestä on ihan hyvä vaan että lapset leikkii keskenään. Sehän sitä mielikuvitusta parantaa! :) Meillä ollaan vielä aika kiinni äitissä ja halutaan äitiä leikittämään. Mutta olen kyllä tehnyt ihan tietoisen ratkaisun, että pyrin aloittamaan leikit ja sitten poistumaan taka-alalle. Aina saa kesken leikin tulla syliin tai hakemaan äiti hetkeksi mukaan leikkeihin.

    Toki meilläkin luetaan, ulkoillaan ja touhutaan kaikenlaista yhdessä. Mutta se on just sitä yhdessäoloa, kokemuksia ja arkea :) Mun mielipide on että se leikki on lasten juttu ja hienoa vaan ettei siihen tarvita aikuista ihan koko ajan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki mullakin on välillä päiviä, jolloin jaksan leikkiä ja touhuta poikien kanssa, mutta nimenomaan laitan sen leikin alulle ja poistun vaivihkaa.. :)

      Onneksi en ole ainoa ;)

      Poista
  2. Mä voisin leikkii lattialla lasten kanssa vaikka päivät pitkät, jos joku muu tekis kotityöt. :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah hyvä pointti! Jos ei tosiaan olis niitä kotihommia, niin ehkä mustakin kuoriutuisi oikein kunnon leikkijä ;D

      Poista
  3. Mä olen painiskellut tämän ihan saman asian kanssa. Isompi neiti (nyt kohta 4-vee) ei vähän aikaa sitten olisi halunnut leikkiä mitään muuta kuin barbileikkejä minun kanssani, mutta voi, että kun mua ei sellaiset leikit sytytä sitten yhtään! Minäkin mieluummin otan lapset mukaan touhuihin. Paljon meillä myös piirrellään ja askarrellaan, mikä on neidinkin mielestä tosi mukavaa puuhaa. Joskus yritän lähteä mukaan myös hänen barbileikkeihinsä, mutta onneksi nykyään tyttö osaa jo vähän aikaa leikkiä niitä leikkejään ihan itsekseen.. Kohta toivottavasti pikkusiskosta olisi jo leikkikaveriksi! Ei kai tästä huonoa omaatuntoa tarvitse ottaa? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei tarvitse mun mielestä! Lapsille on hyvä opettaa vähän oma-aloitteisuutta ja sellaista oman toiminnan ohjausta...Koulumaailmassa huomaa tosi helposti ne lapset, joita on passattu koko elämä!

      Me ollaan mun kolme vuotta nuoremman siskon kanssa leikitty monet barbileikit, joten niissä ei kyllä ikäero haittaa yhtään! Sisaruus onkin leikin kannalta jotain aivan ihanaa :)

      Poista
  4. Mielestäni äidin ja vanhempien yleensäkin ei tarvitse leikittää lapsia ainakaan kokoaikaa. Minä en ole yhtään leikkijätyyppiä, mutta voin kyllä pelata pelejä ja rakentaa junarataa, siinä meidän yhteiset leikit. Onneksi meidän poika leikkiikin tosi paljon yksin, ehkä oppinut, kun kukaan ei kokoaikaa leikitä :) Mutta mielikuvitus kehittyy kun saa yksin leikkiä omia juttuja. Meillä panostetaan ennemmin sellaiseen yhteiseen oleiluun ja muuhun tekemiseen (kotityöt esimerkiksi on pojan suosikkeja) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä. Vanhempien tehtävä on just mielestäni ohjata se leikki oikeaan suuntaan ja sitten poistua takavasemmalle ja seurailla, ettei tule ruumiita :D

      Ja nimenomaan muuten tuo mielikuvitus, luovuutta kehiin!

      Poista
  5. Olen myöskin sitä mieltä, että vanhempien ei tarvitse kokoajan olla leikkikaverina lapsille :) Yhteistä tekemistä voi keksiä paljon muutakin ja ei lapsikaan varmasti saa vanhemmistaan paljoa irti leikkikaverina, kun ei osaa olla samalla tasolla leikissä mitenkään. Itse rakennan pojan kanssa legoilla taloja ja välillä leikitään vähän aikaa jotain lääkäriä tai vastaavaa, mutta pääasiassa vietetään yhteistä aikaa muullatavoin. Ei omakaan äitini leikkinyt minun kanssa ikinä barbileikkejä kun olin lapsi :D Ja tuo on hyvä juttu, että viikonloppuna panostaa jos arki on kiireistä. Mielenkiintoinen postaus ja itse olen miettinyt tätä samaa asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla! Ja ihan tosiaan, eipä se oma äitinikään pahemmin kanssani leikkinyt, kun olin pieni, tai en ainakaan muista. No joka tapauksessa en ole saanut siitä mitään traumoja tai kokenut sen vuoksi kaunaa, joten hyvä pointti tuokin :)

      Poista
  6. Rakastan A-murun kanssa leikkimistä, mutta ullkoilu sen sijaan jää harmittavan vähälle.
    Vaikka leikin ja puuhastelenkin paljon A-murun kanssa, niin silti koen että lapsen on osattava leikkiä myös yksin. Eli ei, äidin ei ole pakko leikkiä jatkuasti. Leikin mallin näyttäminen minusta riittää. Loppu on lapsesta kiinni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin näin. Viimeiset lauseesi kiteyttivät koko postauksen idean :)

      Poista

Kiitos, kiva kun kommentoit!