perjantai 23. tammikuuta 2015

Kotiäiti vs uraäiti

Olin kotona poikien kanssa virallisesti melkein tasan kaksi vuotta. Todellisuudessahan menin takaisin töihin keikkaluontoisesti jo vuosi sitten, mutta säännöllinen työ ja päiväkotikuviot tulivat kehiin viime elokuussa. Joskus muinoin ajattelin, että toki olen kotona vähintään sen kaksi vuotta ja luultavasti ihan sinne kolmeenkin, mutta toisin kävi. Ihan siis se tuttu tarina, kun seinät kaatuvat päälle ja sitä rataa. En ollutkaan se stayathomemom, joka kuvittelin olevani. Nyt kun takana on melkein puoli vuotta työarkea, päiväkotia ja hektistä elämää, on ehkä aika tehdä vertailu. Olisinko sittenkin mielummin kotona?

Selkein ero näissä kahdessa eli aamut. Pointsit ehdottomasti kotiäitiydelle! Kello kuuden herätykset eivät todellakaan pysty vastaamaan niille aamuille, kun sai vaan koomailla sohvalla ja lepuuttaa silmiä. Kauheassa tohinassa yrittää saada koko paketin kasaan ja autoon turvavöihin, unohtamatta aamukahvia ja pakollisia hoitoonlähtökakkoja. Siihen päälle vielä huomaa ovesta ulos astuessa, että ahas yöllä on tullut kakskyt senttiä lunta ja aura-auto on heittänyt kivat vallit juuri meidän pihalle. Niinä aamuina todellakin kaiholla miettii, kun joskus sai syödä aamiaista vasta tunnin päästä heräämisestä ja haahuilla vaikka koko päivän yökkäreissä. 

Raha. Kotihoidontuki vastaan säännöllinen kuukausipalkka. Ei Kela pysty kilpailemaan edes unissaan tässä asiassa, jos haluaa lainanlyhennyksen ja laskujen jälkeen syödä muutakin kuin pelkkää kaurapuuroa.

Kotona ollessa sai seurata poikien touhuja aamusta iltaan. Pääsi nauttimaan jokaisesta kehitysaskeleesta ja ihanista yhteispäikkäreistä, ei tarvinnut jakaa poikien huomiota kenenkään muun kanssa. Vaikka mikään leikkijä en koskaan ole ollut, oli se silti aivan mahtavaa puuhailla niiden legojen parissa koko päivä ilman minkäänlaista kiirettä mihinkään. Silloin arkea rytmitti lähinnä päiväunet ja isin kotiinpaluu, nykyään mennään sillä aikataululla, jonka työt ja päiväkoti velvoittavat.

Seuraava piste menee kuitenkin urautumiselle. Jokaisena arkiaamuna saa laittautua nätiksi ja pukea päälle muutakin kuin ne reikäiset ja kulahtaneet adidaksen verkkarit, jotka joskus olivat mustat. Korvakorut ja meikkivoide ovat tehneet paluun ja onpa hiuksille näytetty suoristusrautaakin tässä viimeisen puolen vuoden aikana. On ollut tosi ihana pukea vaihteeksi päälle myös niitä henkareissa roikkuvia vaatteita eikä aina vain niitä alahyllyn rytkyjä. Tuntuu myös, että itsetunto on kohentunut ihan mahdottoman paljon töihin paluun jälkeen ja tunnen itseni oikeasti välillä ihan kauniiksi, ainakin sisäisesti.


Yhdestä asiasta kotiäitiys saa kyllä murskavoiton, nimittäin kodin siisteydestä. Kotona ollessa oli vain yksinkertaisesti enemmän aikaa huolehtia kodista ja siivota oikein antaumuksella ja tunteella. Nyt sitä aikaa on aivan liian vähän ja sellaista kunnollista siivousta ei ehdi edes joka viikko tekemään. Toki nyt pakolliset jutut eli imurointi ja vessat yms on jo oman mielenterveydenkin kannalta pakko hoitaa viikoittain, ja luonnollisesti keittiö on myös pakko siivota päivittäin. Mutta se pitkän kaavan kautta siivoaminen joka perjantai ei enää onnistu. 

Oma aika. Sitähän se työ kaikessa komeudessaan on, vaikka kotona ollessa en tätä selitystä mieheltä hyväksynytkään. Miten ihanaa onkaan välillä tuntea olevansa jotain ihan muutakin kuin vain aaponeinonäiti

Kotiäidille menee seuraavat pisteet, sillä silloin sain olla just se Johanna, mikä olen. Töissä on pakko vetää vähän asiallisempaa roolia eikä jokaiselle kollegalle saatika oppilaalle voi heittää sitä kaksimielistä läppää, joka luonnostaan tulisi. Jokaista sanaa täytyy vähän miettiä tarkemmin ja ainakin näytellä asiantuntevaa ja fiksua maisteria. On myös ollut pakko vähän muuttaa omia metodeja ja sopeutua siihen, että kaikille ei toimi se tyyli, johon itse olen tottunut. Enkä voi myöskään nauraa pissat housussa sille tämänpäiväiselle Jorma Uotinen -vitsille, joka oli oikeasti niin hauska vitosluokkalaisen suusta, mutta joka ei tosiaankaan sopinut koulumaailmaan. Keltasta vaan kehiin kiroilusta vaikka mieli olisi tehnyt antaa viisi vihreää ja papukaijamerkki vuoden vitsistä. 

Toiset aikuiset ja sosiaalisuus. Kotona oli päivisin vain ne kaksi murua ja seinät. Toki kävimme ulkona ja kerhossa sekä isihän nyt oli kotona aina iltaisin. Mutta ne päivittäiset kontaktit puuttuivat tästä oikeasta elämästä ja lähes kaikki sosiaalisuus tapahtui puhelimen sovellusten kautta. Sillä kyllähän se meni juurikin niin, että ystävät pikkuhiljaa kaikkosivat poikien syntymän jälkeen tai ainakin yhteydenpito passivoitui reilusti. Meillä myös asuu suku ihan muualla ja sitä kautta myös moni lapsuusajan  ystävä, mutta onneksi niitä uusiakin ystävyyssuhteita on tullut solmittua. Olemme saaneet poikien kanssa muutaman ns. äitikaverin kerhon ja itseasiassa tämän bloginkin kautta, joista olen tosi onnellinen. Koen kuitenkin myös, että olen löytänyt työpaikan, jossa olen omanlaisteni joukossa. Meitä on aivan mahtava joukko, joka ymmärtää toisiaan ja voimme puhua lähes mistä vain ja avautua ruokatunnilla vaikka päiväkotien nyrpeistä hoitajista.


Eli aika tasoissa ollaan tällä hetkellä. Kuitenkin lopulta viisari osoittaa siltikin enemmän sinne uraäitiyteen. En kadu hetkeäkään sitä, että palasin nyt jo töihin, sillä kaksi vuotta kotiäitinä oloa oli itselleni aivan sopivan pitkä ajanjakso elämästäni. Toki saatan joskus katua sitä, etten ollut kotona kauempaa, sillä tämä saattoi olla ainoa mahdollisuus olla lasten kanssa kotona. Olen kuitenkin sitä mieltä, että pidempi aika kotona poikien kanssa kolmestaan olisi luultavasti tehnyt minut hulluksi, niin karulta kuin se kuulostaakin. Mutta saanhan toisaalta tälläkin tyylillä viettää vuodesta melkein kolme kuukautta kotiäitinä. Kesätyöttömyys, työsuhde-etua parhaimmillaan!

Kumman sinä valitsit tai tulet valitsemaan?

6 kommenttia:

  1. Mulle niin vieras ajatus tuo uraäitiys, kun en ole koskaan äitinä töissä käynyt. Töitä kyllä ehdin vuoden tehdä, mutta rinnastan kyllä sen perhepäivähoitajan hommani kotiäitiyteen ;) Kotiäitinä aion olla, niin pitkään kuin viimeinenkin lapsi on koulussa. Mä vaan oon tämmönen kotiäitityyppi aina ollut. Yksinäinen toki välillä, jos vaikka lapset sairastaa pitkään niin ei näe muita aikusia. Näin meitä äitejä on monenlaisia. Nostan hattua teille työssäkäyville, musta ei siihen olisi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja mä nostan hattua teille, jotka olette kotona! ♥ Onneksi mulle on myös kesäisin mahdollisuus olla poikien kanssa kotona ja nauttia siitä ajasta. Kokoaikaiseksi kotiäidiksi musta ei enää olisi, mutta toki mieli voi vielä vuosien varrella muuttua. Ihanaa, että meitä on moneksi! :)

      Poista
  2. Valitsin vuoden jälkeen töihin paluun. Kuvittelin minäkin, että viihtyisin kotona useamman vuoden, mutta eihän se ihan niin mennytkään. Päällimmäiset syyt: kaksosten helvetillinen eka puoli vuotta ja raha. Nyt vähän harmittaa, mutta pystyn ainakin vielä elämään asian kanssa. Koska toistaiseksi teen töitä vuoden kerrallaan, voin harkita kotiäitiyttä uudelleen vielä monta kertaa.. Ehkäpä jäisin kotiin ensi lukuvuodeksi?

    Mutta ne töissä käynnin plussat: aivojen käyttö töissä, vaihtelevat ihmiskontaktit (kollegat, oppilaat, huoltajat, yhteistyötahot..), säännöllinen lounasaika ja yleensä lämmin ruoka jonkun muun valmistamana. Oma aika, ei lasten itkua (paljoa..), työmatkat.

    Kotona olon plussat: lasten hyvinä päivinä sairaan hauskaa. Paljon ulkoilua ja terveellisempi rytmi elämässä. Stressi erilaista kuin töissä, yleensä helpommin hallittavaa. Aikaa ja energiaa nähdä kavereita joka päivä! Päiväunet. Koti oli paremmassa kuosissa.

    En siis vieläkään tiedä, miten tästä ajattelen. Puolensa molemmissa. Onneksi syksyllä lasten isä oli hetken aikaa kotona lasten kanssa ja myös hän sai kokemuksen kokopäiväisestä arjesta kotona. Voi kun olisi vaan rahaa, niin voitaisi olla koko porukka yhdessä kotona. Ehkä Siis kallistuisin kuitenkin kotona olon puolelle, jos realiteetteja ei tarvitsisi ottaa huomioon.!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi hyviä pointteja! Varsinkin tuo terveellisempi rytmi, oot siinä niin oikeassa. Työssäkäynnin ohella pitää hoitaa ne kotihommat, omat harrastukset, parisuhde jne. Joskus sitä miettii, että onko päivässä tosiaan vain 24h ja miten ihmeessä kaiken ehtii tekemään, kun pitäisi varmaan joskus nukkuakin :D

      Mutta voisin kyllä väittää, että myös omalla kohdallani osittain töihinpaluuseen vaikutti juurikin se, että saatiin kaksoset. Arki oli niin järkyttävän rankkaa, että oli päästävä pois kotoa. Kuulostaa näin kirjoitettuna ihan kamalalta, mutta ehkä me kaksosten vanhemmat tiedetään, mitä se arki voi kamalimmillaan olla..

      Kiitos kommentistasi, mahtavaa saada näkökulmia tähän! :)

      Poista
  3. Puolensa molemmissa ja jokainen valitsee omansa. Ja oma valinta voi tuntua päätöksen tehtyäänkin väärältä, sekin on ok. Juttelin tänään ystäväni kanssa, joka oli 20 VUODEN kotonaolon jälkeen mennyt töihin!!! Miettikääs sitä, 6 lasta, joista vanhin 18 v. ja kummilapseni :) Sanoi, että töissä on niin kivaa, kun tietää mitä tekee ja odotetaan. Kun työpäivä loppuu, alkaakin pieni kaaos, kuka missäkin, mistä noudetaan, kuka noutaa, kenellä treenit jne. Loppuviimeksi tämä ystäväni töihinpaluu on ollut rankinta ja vaikeinta miehelle! Kannustan kuuntelemaan siis sydäntä, mikä kenellekin on paras päätös, on kaikille läheisille paras ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Ei kukaan voi arvostella toisen päätöstä tietämättä siihen johtaneita syitä. Ja vaikka tietäisikin, jokainen kokee oman elämänsä omalla tavallaan ja tekee sen perusteella päätökset. Monet kerrat olen miettinyt, kun pojat ovat jääneet päiväkotiin, että olenko ihan kamala kun laitan pienet lapset muualle hoitoon. Mutta sitten päivän päätteeksi tiedän aina tehneeni oikean ratkaisun, kun pojat juoksevat pihalla vastaan. Luulen, että me ihan kaikki hyödymme tästä. Pojat saavat leikkikavereita, minä ihmiskontakteja ja mies välttyy kiukkuiselta muijalta, joka on seiniin kyllästynyt :D

      Poista

Kiitos, kiva kun kommentoit!