tiistai 4. marraskuuta 2014

Mä pärjään kyllä.

Olen ollut aina tositosi huono pyytämään apua missään. Oli kyse sitten kemian harjoitustyöstä tai matonpesun saloista, kynnys on hyvin korkea avunpyytämiseen. Inhoan myös valittamista yli kaiken ja minulla onkin tapana hieman silotella asioita. Vaikeus pyytää apua konkretisoitui lopulta noin kaksi vuotta sitten, kun meillä olikin yhtäkkiä tuplavauva-arki päällä ja huonosti nukkuvat (tosin maailman suloisimmat) beibit.

Olin vannomalla vannonut, että minähän sitten hoidan omat lapseni enkä tarvitse yhtään kenenkään apua tai neuvoja. Näin ainakin uskottelin itselleni. Heti kaksosuutisen jälkeen neuvola alkoi tyrkyttämään perhetyöntekijäapua synnytyksen jälkeiseen aikaan ja käteen lämäistiin vino pino apua tarjoavien tahojen esitteitä. Neuvolasta poistuttaessa esitteet lensivät keräyspaperiin, sillä minähän en mitään sossuja kotiini halua. Ystävät ja sukulaiset tarjosivat avokäsin jeesiä jo varuiksi etukäteen, mutta kieltäydyin kohteliaasti vannomalla, että kyllä me pärjätään. Olisi pitänyt tajuta jo siinä vaiheessa, että olin liian naiivi ja sinisilmäisesti odotin seesteistä vauva-aikaa. Todellisuus kun oli vähän jotain muuta.


Kun pojat syntyivät, olin kipeä. Siis ihan oikeasti tosi kipeä. Sektiohaava särki pitkän aikaa ja kroppa oli muutenkin kaikesta siitä mylläämisestä ihan hellänä. Vedin grammasta buranaa ja panadolia yhtäaikaa useasti päivässä ja antibiootit menivät alas torjuen kohtutulehdusta. Ja siinä me sitten oltiin. Nelistään kotona eikä hajuakaan, mitä tässä nyt kuuluisi seuraavaksi tehdä. Ensimmäisen kuukauden isi oli meidän kanssa kotona, josta olen ikuisesti onnellinen ja kiitollinen. Ilman hoito- ja syöttövuorojen vuorottelua olisin luultavasti seonnut lopullisesti. Pojat söivät kahden tunnin välein ja eri rytmissä, sen ajan mikä siihen väliin jäi, pumppasin lapsosille säälittäviä tippoja maitoa.

Kun isi palasi töihin ja arki kaatui vain omille harteilleni tajusin vihdoin, että ehkä en sittenkään pärjää ihan yksinäni päivisin, kun takana on valvottu yö. Neuvolan kehotuksesta lopetin pumppaamisen ja aloin keskittyä tekemään sinä aikana jotain muuta, lähinnä lepäämään. Sain vihdoin iskostettua päähäni, että lapset voivat ihan hyvin niillä kaupankin maidoilla. Jälkitarkastuksessa tosin sain tästä haukut venäläiseltä naislääkäriltä, mutta itse olin jo päättänyt, ettei imettäminen tai maidon pumppaaminen tee minusta hyvää äitiä. Tässä vaiheessa ymmärsin myös vihdoin pyytää sitä apua. "Ehkä voisin sittenkin miettiä sitä perhetyötä".

Perhetyöntekijän ensimmäinen vierailu oli jotain aivan järkyttävän stressaavaa. Puunasin kodin ja laittauduin, keitin kahvit ja leivoin omenapiirakkaa. Ovikello soi ja siellä seisoi yhdentoista lapsen äiti verkkarit jalassa, nappasi pojat kainaloon ja käskytti minut nukkumaan. Vaikka ensimmäisestä vauvavuodesta en paljoa muistakaan, niin tämä hetki on kyllä jäänyt mieleeni. Se luultavasti oli se, mikä teki minusta paremman äidin. Myönnyin ja otin avun vastaan.


Olimme perhetyön asiakkaita kaiken kaikkiaan puolisen vuotta. Työntekijä kävi meillä 1-2 kertaa viikossa neljä tuntia kerrallaan ja yleensä vain nukuin. Joskus saatoin käydä lenkillä tai kaupassa, mutta useimmiten tyynyn ja peiton vetovoima oli ylitsepääsemätön. Asiakkuus katkesi lopulta hienoisiin erimielisyyksiin, joissa oli kyse lähinnä vaitiolovelvollisuudesta ja tuon neljän tunnin käyttämisestä. Työntekijöiden mielestä en enää tarvinnut niin paljoa unta, vaan minun olisi ollut hyödyllisempää lähteä ihmisten ilmoille. Joka tapauksessa perhetyöntekijän ilmestyminen meille ja puolen vuoden asiakkuus oli kyllä ihan pelastus varsinkin, kun meidän kummankaan sukua ei asu ihan lähellä.

Kun meiltä tai itseltäni kysytään, että miten teillä menee, niin useimmiten vastaus on, että "ihan hyvin". Todellisuus saattaa olla kuitenkin ihan muuta. Vauva-aika ei todellakaan mennyt "ihan hyvin", en todellakaan jaksanut valvoa öitä "ihan hyvin" tai edes voinut henkisesti ja fyysisesti "ihan hyvin". Vaikka kuinka ajattelin, että pärjään vähilläkin yöunilla ja osittain alkuun pärjäsinkin hormonien avustuksella. Mutta umpiväsyneenä ihminen muuttuu aivan toiseksi eikä silloin toimi enää edes automaatiolla saatika osaa ajatella rationaalisesti edes arjen perusaskareista. Joskus olisinkin ehkä kaivannut sitä auttavaa kättä ihan spontaanisti, sillä en tosiaan edes kehdannut pyytää apua kun siitä olin kerran jo kieltäytynyt. Joskus pitäisi vain osata niellä ylpeys ja myöntää olevansa haavoittuvainen. Ei se tee ihmisestä heikkoa, jos tajuaa omat puutteensa ja jaksamisensa rajat.

Monet ovat jo kyllästymiseen asti kuulleet sen stoorin, että meillä on aina nukuttu huonosti. Fakta nyt kuitenkin on vain se, että ensimmäisen kokonaisen yön kertaakaan heräämättä nukuin viime viikonloppuna hotellissa. Ensimmäistä kertaa noin kahteen ja puoleen vuoteen. Se kertoo ehkä jotain siitä, että meillä on melkoisen haastavat pari vuotta takana, joiden aikana olen joutunut luopumaan monista periaatteistani ja ennakkoluuloistani. Välillä on niitä hetkiä, kun meillä todellakin mennään helpoimman kautta eikä edes viitsitä vaivautua yrittämään, oli kyse sitten vaipoista tai välissä nukkumisesta. Sekin on itselleni jo tosi kova suoritus, että jätän pojat jonkun muun hoitoon päiväksi. 


Olen kuitenkin tästä kaikesta huolimatta edelleen tosi surkea kysymään apua tai neuvoja. Haluan selvitä kaikesta itse ja kaikkein vähiten haluan kuulla neuvoja lasten kasvattamisen suhteen. Tässä koenkin tarvitsevani vielä paljon kehittymistä, jotta osaisin ottaa vastaan esimerkiksi päiväkodin palautteen poikien kenkien koosta pelkästään hyvällä ottamatta siitä itseeni. Nimenomaan poikiin liittyvä arvostelu tai neuvominen ottaa itselleni kaikkein koviten, minä kyllä tiedän miten minun lapseni, älä käy neuvomaan. Äitisyndroomaa pahimmillaan.

On siis varmasti tullut selväksi, että olen ehkä joiltain osin täydellinen paskamutsi omien periaatteitteni ja mielipiteitteni kanssa. Mutta loppupeleissä pojille olen kaikkea muuta kuin paska mutsi. Ja eikös se ole kuitenkin kaikkein tärkeintä?

6 kommenttia:

  1. Voi vitsit, samaistuin niin täysin! Mulla todellakin on toi sama TYPERÄ ajattelumaailma, etten osaa/halua pyytää apua, vaan aina ajattelen, että "kyllä mä/me pärjätään" ja tosiaankin toi myös "ihan hyvin". En koskaan osaa tehdä itestäni numeroa, vaan oon se, joka kuuntelee muiden murheen ja lohduttaa vaikka öitä myöten, venyn ja vanun loputtomiin, jos on kyse muiden tarpeista, mutten osaa huolehtia omista tarpeistani. Kuin vaikka niin itsestäänselvästä tarpeesta kuin UNI. Se todellakin muuttaa ihmistä, unenpuute siis! Ja kuinka syvät rypyt ja silmäpussit olen siitä saanut, niin..... Huh. Kyllähän sitä on selvitty aikamoisista jutuista, täytyy myöntää! Ja typerän paljonkin, kun helpommallakin olisi voinut. Tuota en kyllä vieläkään ymmärrä miten oot(te) selvinny kaksosista, niin että sitä työtä ja unenpuutetta on tuplamäärä! Uskomatonta.

    Ja sitten se kaikkein olennaisin: näytät kuvissa todella kauniilta ja tosiaankin VAU, miten timmiltä! ;) Ihania kuvia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ollaan ihan samiksia ♥ Mutta niin. Jotenkin sitä vaan selviytyy. Meitä on onneksi ollut kaksi vanhempaa, joten olemme voineet vuorotella nukkumisen kanssa. Ei sitä unen ja levon tärkeyttä edes tajunnut silloin ennen lapsia, nyt jokapäiväinen haave on saada ottaa päikkärit :D

      Kiitos Alisa kehuista, paljon on kyllä vielä työtä jäljellä tässä kropassa, että päästäisiin biksukuntoon!

      Poista
  2. Itsessäni on samoja piirteitä. Minulla se on jotenkin kotoa opittua. Pitää pärjätä ja olla mahdollisimman vähän taakaksi muille. Äitini auttoi paljon, kun vauva syntyi, mutta usein sanoi tyyliin: niin sitä vain jotenkin jaksoi kolmenkin lapsen kanssa. Anoppini taas on kaksostenkin äiti eikä koskaan ole sanonut mitään tuon tyylistä vaan tullut välillä päiväksi antamaan minulle omaa aikaa.

    En voi kuvitellakaan, miten rankkaa noin pitkään jatkunut yöheräily on, meillä se kesti vain puoli vuotta ja olin todella väsynyt ja sitä seuraavat kuukaudet meni toipuessa siitä.

    Mutta tosiaan apua pitäisi osata pyytää ja ottaa vastaan. Eihän sitä tarvitse olla ihan katki vaan jo ennaltaehkäisevästikin pitäisi olla hereillä ja huolehtia itsestään. Vähän kuin painonhallintakin, ei odottaa että painaa tolkuttomasti vaan puuttua elämäntapoihin jo aiemmin.

    Mukavaa marraskuuta teille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Painonhallinta olikin muuten hyvä vertaus! Mulla on myös se ongelma, että en vaan halua olla muille taakaksi. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, olen vain iskostanut päähäni, että "itse olen lapsia halunnut, itse ne myös hoidan". Typerää ja älytöntä.

      Onhan se heräily rankkaa. Mutta en halua myöskään vähätellä esimerkiksi teidän puolta vuotta, tuskin kukaan haluaa kilpailla sillä, kenellä on rankinta. Meidän lapset nyt ovat tällaiset ja sillä mennään. :)

      Kiitos kommentistasi ja mukavaa joulunodotusta sinne!

      Poista
  3. Hyvä postaus! Olen opetellut, että apua ja neuvoja saa ja pitää pyytää.. On vahvuus olla välillä heikko. Eikä aina yksinkertaisesti tarvitse selvitä yksin.. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun mäkin vielä joskus oppisin sen kunnolla! Kiitos kommentista Maikki ♡

      Poista

Kiitos, kiva kun kommentoit!