perjantai 28. marraskuuta 2014

Verkostoitumista

Viime viikolla poikkesin erään työpäivän jälkeen Askoon mattokaupoille. Tarkoituksena oli löytää portaiden alla olevaan leikkitilaan vihdoin ja viimein jokin lämpöinen matto, mutta turha luulo. Joko kaikki ihanat olivat liian kalliita tai sitten sitä sopivaa ei ollut enää jäljellä. Kuitenkin löysin Askosta jotain kauan hakusessa ollutta, nimittäin tarpeeksi ison hedelmäkulhon! Meillä syödään paljon hedelmiä, varsinkin banaania, ja ärsyttää ihan älyttömästi kun ne aina lojuvat levällään pitkin keittiön pöytää. Ja jos nyt joskus satun hedelmät laittamaan johonkin astiaan, ne eivät joko A mahdu kaikki siihen tai B ne eivät pysy siellä. Tämä uusi kori on nyt niin iso, että sinne mahtuu isompikin satsi hedelmiä ja onpa siellä ollut välillä säilytyksessä leipäpussit ja laturitkin. Ei siis aivan turha reissu, vaikka mattoa ei vielä löytynytkään.

Kori: Nets / Asko

Ps. Kiitos hurjasti kaikista viime postaukseen tulleista kommenteista. Juuri tästä syystä bloggaaminen on niin palkitsevaa! Kyllä tämä tästä pikku hiljaa, tänään ei mennyt enää kuin reilu tunti, että pikkumurut nukahti. Toki siellä lattialla pötkötin sänkyjen välissä, mutta nukahti ne  kuitenkin ♡

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Operaatio junnusänky

Sunnuntaina siirrettiin pojat nukkumaan vihdoin pinnasängystä isojen poikien sänkyyn. Pojat hoksasivat heti ensimmäisestä illasta lähtien homman jujun, ja nyt meillä onkin nukuttu täydellisiä öitä ja menty kiltisti nukkumaan. Turhaa karkailua tai sängystä putoilua ei ole ollut, vaan isot pojat ovat hienosti omaksuneet tämän muutoksen. Ihanaa!

NOT.

Ei ole mennyt ihan niin kuin strömsössä tämä muutos...

Lauantaina päikkäriaikaan se päätös lopulta tehtiin ja sunnuntai-iltana käytiin isojen poikien sänkyyn nukkumaan. Ensimmäisenä iltana karkailua kesti noin kaksi ja puoli tuntia. Toisena iltana ei mennyt kuin 2 tuntia ja 20 minuuttia. Eilen selvittiin jo alle kahden tunnin. Uskon ja toivon, että nukahtamiseen ja sänkyyn tottumiseen kuluva aika vähenee joka päivä ja oltaisiin taas siinä tilanteessa, että meitä vanhempia ei enää tarvittaisi nukuttamiseen. Mutta tätä vauhtia meillä nukutetaan vielä teini-ikäisiä jässiköitä!


Nyt me ollaan tehty niin, että pojat viedään sänkyyn, peitellään ja annetaan hyvänyön pusut. Laitetaan unipimputukset soimaan, yövalo päälle ja suljetaan ovi. Itse ollaan jääty kuitenkin vielä oven taakse vakoilemaan ja kuuntelemaan ja käyty sitten vähän väliä palauttamassa karkulaiset takaisin sänkyyn. Toki ollaan jouduttu poistamaan huoneesta myös kaikki ylimääräinen virike kirjoista ja leluista lähtien. Jopa se unilaulua soittava masiina on siirretty oven ulkopuolelle käytävälle ja vaatekaappiin viritin supertyylikkään lukkosysteemin sukkahousuista. Iltasatua meillä ei ole koskaan luettu, sillä ei poikia vain yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa. Yritetty on, ei toimi. Myöskään siihen vieressä makoiluun en enää olisi halunnut lähteä, mutta toisin kävi. No myönnetään nyt sekin, että nämä ensimmäiset illat ovat lopulta päätyneet siihen, kun pojat ovat sinne äitin kainaloon nukahtaneet. Yksinkertaisesti hermot meni ja luovutin.

Ja ne yöt. Morjens. Ensimmäisenä yönä Aapo putosi kaksi kertaa sängystä ja heräili muistaakseni noin kuusi kertaa muuten vain. Toisena yönä oli Einon vuoro sooloilla ja lopulta pääsin itse nukkumaan omalle tyynylleni puoli viideltä. Viime yönä sen sijaan taas vaihteen vuoksi Aapo huuteli milloin rasvaa, milloin kädestä kiinni. Ja Eino kipitti sitten viideltä meidän väliin. Jos jotain positiivista, niin eipä ainakaan tarvitse enää hakea äitiä kiljuvaa Einoa keskellä yötä puolivaloissa meidän sänkyyn. Suunnitelmissa olisi kuitenkin nyt lopettaa nuo Einon interventiot, ja ehkä näin ollen yötkin voisivat vihdoin rauhoittua. (toiveajattelua?) Ai niin, pakko huomauttaa tähän väliin, että tosiaan isihän ei kelpaa öisin rauhoittelemaan tai iltaisin nukuttamaan. Hyvästi vaan kaikki iltariennot, vapaaillat ja oma-aika...


Se mikä tästä siirrosta tekee erityisen hankalaa, on (ylläri) kaksosuus. Vaikka toinen ihan nätisti jäisi sänkyyn, niin se toinen saattaa sitten kuitenkin villitä sen toisen. Eikä asiaa auta yhtään se, että väsyneenä meidän pojat ovat melkoisen riehakkaita ja viiraantuvat toisistaan tosi helposti. KARATAAN YHDESSÄ! Jep, tosi kiva. Jo pinnasängyssä ollessa pojat höpöttivät ja naureskelivat toisilleen joka ilta, niin ja pomppivat tottakai. Pidemmän aikaa pojat ovat osanneet itse kiivetä pinnarista pois, mutta lauantaina se touhu meni ihan mahdottomaksi päiväuniaikaan. Lähinnä alkoi vain pelottamaan, että mitä jos sieltä tullaan sitten yölläkin pää edellä alas lattialle puoliunessa? Portti meillä nyt luonnollisestikin on kiinni aina yläkerrassa ollessa.

Jotenkin ajattelin, että siirtyminen voisi tapahtua helpommin, sillä iltaisin pojat ovat olleet päiväkotipäivän jälkeen aina niin väsyneitä, että yöunille on nukahdettu ihan hetkessä. Päikkärit nukutaan viikolla päiväkodissa, joten niitäkään ei ole tarvinnut (vielä) stressata. Toki se nyt oli itsestään selvää, että pientä vastustamista junnusänkyjä kohtaan tulee joka tapauksessa, mutta tämä ei kyllä silti ole mennyt ihan odotusten mukaan. Saas nähdä, miten kohta käy. Päästäisiinköhän tänään jo siihen tuntiin?


Tästä kaikesta voi siis päätellä, että hermot ovat ihan aavistuksen kireällä, blogi hiljaisena ja silmänaluset mustina! Jos tästä täytyy jotain positiivista löytää, niin pääsenpähän sisustamaan poitsujen huonetta uuteen uskoon...kunhan ensin nyt saadaan tämä nukahtamispuoli kuntoon. Wish us luck!

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Piparitalkoot!

Tällaisissa merkeissä sujui meidän lauantai-ilta.


Kaksi pientä jauhopeukaloa. Erittäin tarkasti kontrolloitua leipomisharjoittelua. 
Muutamat palaneet pupunkorvat. Kolme innostunutta leipuria ja yksi jääkiekkoholisti. 
Uunin ja kellon vahtaamista. Yllättävän hyvin onnistuneita ja muotonsa pitäneitä pipareita.
Ihanaa puuhailua ja yhdessätekemisen iloa!
Niin ja ihan jäätävä taikinaähky. 
 

Syökö kukaan muuten edes noita valmiita pipareita?!

perjantai 21. marraskuuta 2014

Talviunille

Taas on auttamattakin se aika vuodesta, kun täytyy laittaa rakkaat Converset (ja siis muutkin valkoiset tennarit, niitähän löytyy..) talviunille. Ennen talvisäilöä kengät käyvät pesun kautta, sillä keväällä ei ole kovin kiva kaivaa likaisia tossuja varastosta käyttöön.  Jälleen kerran luotin pinkin ihmeen maagiseen tehoon ja uitin kenkiä ensin päivän white off -jauheesta tehdyssä litkussa. Tämän jälkeen suihkuttelin kengät vielä Vanishin huonekaluvaahdolla ja hankasin juuriharjalla. Lightit kävivät tämän jälkeen vielä kloriitissa sukeltamassa, sillä aarteeni alkavat olla jo kaikkea muuta kuin valkoiset. Kumiset osat kävin vielä läpi ihmesienellä. Lopputulos on kuitenkin molemmissa ihan tyydyttävä eli keväällä kehtaa laittaa kengät taas jalkaan kunhan käyn vielä hakemassa molempiin uudet nauhat.

 

Hah pelottipa muuten lukea näin jälkeenpäin, mitä kaikkea olenkaan antanut Conssien kestää tässä pesurumbassa. No ihmeen hyvin ne edelleen ovat ehjinä ja valmiina käyttöön, sillä Lightit ovat kuulkaas jo viitisen vuotta vanhat ja paljon käytetyt. Eipä uskoisi! Keväällä haaveena olisi ostaa trio täydelliseksi eli valkoiset Oxit tästä suorasta enää puuttuu. Ne on kyllä pakko saada... 

Ihanat kenkäni, kauniita unia

Ja teille muille, rentouttavaa viikonloppua! 

tiistai 18. marraskuuta 2014

Joko joulu saa tulla?

Eilisellä Prisma-keikalla mukaan tarttui kaksi pientä ja suloista tonttua. Jokohan näitä voisi tuoda lisääkin varaston kätköistä esille tuomaan vähän iloa ja valoa pimeisiin päiviin? Ainakin meidän kaksi omaa poikatonttua lauleskelee jo joulupuu on rakennettu ja puhuu jatkuvasti tontuista. Ostettiinpa viikonloppuna muuten jo ensimmäiset joululahjatkin! Sieltä se joulu tulee, hitaasti mutta varmasti...


Joko teillä hyppii tonttuja?

maanantai 17. marraskuuta 2014

Pusumies alias Pikku-Sintti

Pikku-Sintti, Pikku-Eikka, Taksu Takiainen, Pikkusälli, Eikka, Einari...Rakkaalla lapsella on monta nimeä, kuten meidän Einopoika on saanut huomata. Mahassa Einoa kutsuttiin Pikkuiseksi, syntymän jälkeen Pikkuinen muuttui Einarin kautta Pikku-Eikaksi ja kastepäivänä nimeksi tuli Eino Ilmari. Nykyään Eino on lähinnä Pikku-Sintti tai Eikkaveikka, sitkeän luonteensa ja housunlahkeessa roikkumisen vuoksi.


Jo mahassa ollessaan Eino oli todella vilkas. Kärrynpyörää heitettiin jatkuvasti ja ultrassa mentiin edestakaisin raivotarjonnasta perätilaan. Jopa viimeisten kolmen päivän aikana vielä käännyttiin toisinpäin, vaikka sen piti olla tilanpuutteen takia mahdotonta. Eino syntyi minuutin isoveljensä jälkeen ja onkin siitä lähtien ollut se meidän pikkuinen vauva. Ensimmäisen elinviikkonsa Eino vietti lastenosastolla kasvamassa ja ihastuttamassa osaston tätejä. Jo ihan alusta lähtien Eino oli todella kiinnostunut ympäristöstään ja viettikin usein hoitohetkiä äitin sylissä silmät auki ihmetellen. Muut osaston vauvat vetivät yleensä sikeitä, mutta ei meidän Sintti! Eino on ollut aina myös tosi kova valvottamaan meitä vanhempia, mutta se onkin sitten aivan toinen tarina.


Eino on rämäpää. Aina löytyy jokin kuhmu tai mustelma eikä Einoa pelota kiipeillä pitkin isojen lasten kiipeilytelinettä. Liikkeellelähtö kahdella jalalla tapahtui reilusti ennen yhden vuoden ikää ja siitä lähtien ollaankin menty ja lujaa. Eino myös kiihtyy nollasta sataan ja on toisinaan hyvinkin omistushaluinen. Jos ei joskus asiat mene niinkuin Einopoika haluaa, heittäydytään spagetiksi ja hakataan nyrkeillä lattiaa kunnes kiukku hälvenee. Toki toisinaan osumia saa myös isoveli tai äiti, mutta loppujen lopuksi aina halitaan ja sanotaan anteeksi.


Eino on ollut aina läheisyyttä vaativa ja ikuisen halipulan omaava. Itse olen päätellyt tämän niin, että kun Aapo sai olla syntymän jälkeen äidin kanssa kahdestaan, Eino vaatii nyt myöhemmin oman osansa. Spontaaneja haleja ja pusuja tulee monesti päivässä ja usein Eino myös sanoo, että halitaan. Halit ja pusut eivät toki rajoitu vain äitiin, myös isi, Aapo, hoitotädit ja muut lähelle tulevat saavat useasti märän pusun keskelle suuta. Eino myös tulee öisin toisinaan vieläkin äitin kainaloon ja haluaa istua yleensä äitin vieressä ruokapöydässä. Äitinpoika ihan selkeästi.


Eino höpöttää.  Ja paljon. Juttua tulee ihan laidasta laitaan ja useimmiten asia on vielä ihan järkevääkin! Päivän kuulumiset, ostoslistat, traktorikirjan tekstit ja nimet Eino osaa luetella ihan tosta noin vaan. Mahdolliset ja mahdottomat koneet tunnistetaan ja lastenohjelmien juonenkäänteet opitaan alta aikayksikön. Välillä Einolla jää levy päälle ja saatetaan hokea koko ilta sitä, kuinka nyt matkaan, Lauri kiihdyttää (Lauri Kilpa-Auto jos ette tienneet, kova hitti!). Einolla on myös tapana ennen nukkumaan menoa luetella päivän juttuja ja höpöttää joskus pitkänkin aikaa yksinään.


Meidän Eino on siis aikamoinen kaveri. Ensimmäinen pöydässä ja viimeinen joka sieltä pöydästä nousee. Eino on kranttu ruoan suhteen, mutta erittäin kova nautiskelija. Siinä vaiheessa, kun Aapo on syönyt askillisen rusinoita, Einolla on menossa vasta ensimmäinen neljännes. Pieni ja pippurinen, sinnikäs sintti. Sieltä se reilusta kahdesta kilosta ponnistaa, pikkuinen rimpula, jolle oli todella pelottavaa vaihtaa vaippa ensimmäistä kertaa. Eino on omien sanojensa mukaan pieni rontti, toisinaan äitin kulta ja pikkuvauva, mutta välillä sitten oikein iso mies.


Tänään ollaan juhlittu pikku-Einon nimppareita leikkien eilen saaduilla paloautoilla sekä syömällä jälkkäriksi muumikeksit. Sen enempää ei meillä ainakaan toistaiseksi nimipäiviä juhlita, mutta ehkä tulevaisuudessa olisi kiva omistaa molemmille pojille "oma-päivä". Harmi vaan sinänsä, että kaikki merkkipäivät sattuvat osumaan näin loppuvuoteen. Noh, ehkä niitä paloautoja ei voi koskaan olla liikaa!

ps. Tasapuolisuuden nimissä Aaposta tulee vastaava herkkispostaus 18.12. Stay tuned...

perjantai 14. marraskuuta 2014

Pancakes!

Pakko jakaa vielä tänne ohje pannukakkuihin, joita tein viime viikonloppuna meidän isänpäiväbrunssille. Brunssi tosin vietettiin jo lauantaina, mutta jotain spesiaalia oli silti keksittävä ja isi saikin näin viettää omaa päiväänsä jopa tuplasti. Alkuperäinen ohje löytyi jostain sivustolta googlettelun tuloksena, mutta en nyt tietenkään enää sitä muista enkä löytänyt lähdettä. Muistelisin, että hakusanat olivat pannukakut lettupannulla tai amerikkalaiset pannukakut. Eniveis tässä nyt ohjetta, jonka raapustin aamun tohinassa ylös:

Amerikkalaiset pannarit

3 munaa
3 rkl siirappia (itse käytin fariinisokeria)
5 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa
3 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
2 dl maitoa
2 dl kermaa (itse käytin piimää)
0,5 dl öljyä

Vatkaa munat ja siirappi/fariinisokeri vaahdoksi.
Sekoita kuivat aineet keskenään.
Lisää jauhot yms muna-sokerivaahdon joukkoon.
Lisää maito-kerma/piimä -seos varovasti sekoittaen.
Lisää vielä öljy.
Sekoita lopuksi reippaasti kaikki yhteen.
Anna taikinan turvota noin puoli tuntia.
Kuumenna lettupannu (itse käytin blinipannua) ensin tosi kuumaksi.
Laske sitten lämpötila noin puolilleen, jotta pannarit eivät pääse palamaan.
Ja sitten vain paistamaan ja herkuttelemaan!
Taikinasta tuli 10 kpl noin 12cm halkaisijalla olevia pannareita.


keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Hektiset aamut

Multa on monesti kysytty, että miten ihmeessä me selvitään aamuisin ajoissa päiväkotiin ja töihin. Miten ne aamut sujuvat ja eikö kahden kanssa lähteminen ole rankkaa. No kerrankin voin sanoa, että tässä asiassa meillä ei ole rankkaa, aamut sujuvat pääsääntöisesti oikeinkin hyvin. Miten se meidän päivä sitten alkaa ja millä keinoin me se aamu saadaan sumplittua. No tässäpä niitä faktoja tulee:

Otetaan ensimmäiseksi maanantaiaamu. Itse menen töihin klo 8, joten kuskausvuoro on isillä. 

06:00 Oma kelloni soi. Tulen alakertaan, laitan puuron mikroon, menen aamutoimille ja vaihdan vaatteet. Touhuan omat juttuni ja etsin telkkarista valmiiksi jonkun lastenohjelman.

06:20 Isin kello soi. Yleensä tässä vaiheessa jompikumpi pojista jo heräilee ja toinenkin herätetään samalla. Syön aamupalan, keitän termarikahvit valmiiksi ja tarkistan vielä omat ja poikien päivän tavarat.

06:40 Pojat herätetään viimeistään. Puetaan päivävaatteet, istutetaan pojat sohvalle ja annetaan jokin pieni aamupala, esimerkiksi banaani. Pojat malttavat jo hyvin katsoa esim. kokonaisen muumijakson tai muun noin 20 minuuttia kestävän pätkän. Tällä välin tehdään vielä meidän omat aamurutiinit loppuun. Toisinaan pojat saattavat leikkiä hetken, jos ei jakseta tuijottaa telkkaria.

07:00 Lähden itse töihin. Hörpin aamukahvin matkalla ja pohdiskelen päivän oppitunteja.

07:15 Poikien hoitoaika alkaa, joten yleensä isi vie pojat tähän aikaan päikkyyn, jonka jälkeen painelee itse töihin.

Eli reilussa tunnissa me selvitään koko porukka töihin ja hoitoon, aika siedettävässä ajassa siis!
 

Entäs sitten ne omat kuskausvuoroni? Näin meillä sujuu torstaiaamut, jolloin menen vasta yhdeksään ja isi on häippässyt töihin jo hyvissä ajoin:

06:45 Kello soi. Tällöin viimeistään myös pojat heräävät elleivät ole jo ilmoittaneet itsestään aikaisemmin. Valutaan pikkuhiljaa alakertaan ja lötkötellään hetki sohvalla.

07:00 Alan itse omiin aamutouhuihini eli puuroa, meikkiä, tukkaa, vaatetta ja rompetta. Pojat saavat taas pikkuisen aamupalan. Päiväkodissa on aina kahdeksalta aamiainen, johon tähtäämme näinä myöhempinä aamuina. Pojatkin saavat päivävaatteet ja taas telkkarista pyörii jokin älyttömän järkevä postipate.

07:45 Ollaan autossa ja matkalla hoitoon. Meiltä on onneksi ihan muutaman minuutin automatka päikylle, joten helposti ehditään aina tiukallakin aikataululla päiväkodin aamupalalle.

08:00 Lähden viimeistään kohti työpaikkaa, johon on se noin 45 minuutin ajomatka.


Meillä ratkaisu arkiaamujen hektiseen aikataulutukseen on siis telkkari ja banaani sen sijaan, että heräisimme älyttömän aikaisin joka päivä. Itse ehdin varsin hyvin laittautua sen parinkymmenen minuutin pituisen lastenohjelman aikana ja aamukiukkuja ei meillä harrasteta kovinkaan usein. Kop kop. Tähän mennessä ollaan myös jääty ihan suosiolla päiväkotiin, joten sielläkään päässä harvemmin kuluu varttia pidempää aikaa. Pääsääntönä voisinkin sanoa, että kun herää kahta tuntia ennen töiden alkamista, niin aivan takuulla ehtii ajoissa paikalle. 

Telkkari lapsenvahtina on varmasti aihe, joka herättää keskustelua. Mutta meillä se toimii, telkkariaika päivässä on ihan maksimissaan tunti, jos katsotaan iltapäivällä pikku kakkosta. Ja kyllä ihan mielelläni laitan ripsiväriä muumilaakson tahtiin jos vaihtoehtona olisi kaksi lahkeessa kiljuvaa poikaa. Koen myös, että aamut on ihan kivakin rauhoittaa, sillä päiväkodissa varmasti riittää menoa ja meininkiä, samoin tietysti siellä töissä. Eino onkin ollut aina tosi "lahjakas" katsomaan telkkaria, mutta Aapo on oikeastaan pitänyt opettaa sen katseluun. Hui, kuulostipa muuten kamalalta!

Yhteenvetona meillä siis mennään aamuisin sieltä, mistä aita on matalin. Ja tällä hetkellä se matalin osa löytyy Yle Areenasta kohdasta Lapset.


Hymyy kaikille, kohta on taas viikonloppu!

tiistai 11. marraskuuta 2014

Dear Santa...

Haloo haloo, kuuleeko Joulupukki? Täältä tulisi nyt toivelistaa niin äidin, mutta myös poikien näkövinkkelistä. Kaikkia ei tarvitse saada, mutta jotain vinkkejä sinne Korvatunturille helpottamaan kovaakin kovempaa lahjapähkäilyä. Normaalisti olen huono esittämään mitään lahjatoiveita, mutta muiden blogeista innostuneena päätin nyt itsekin koota tähän pienet kollaasit varovaisista haaveista joulupaketeista löytyväksi.

Ensin äidin toiveita:

Ja sitten pienten poikien pieniä toivomuksia:


Tällaisia toiveita, painotan sanaa toiveita, meillä täällä olisi. Osa mahdottomia, osa mahdollisia. Miltä teidän toivomuslistanne näyttää?

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Isille ♥

Faktahan on se, että isäksi kasvetaan. Tuskin kukaan mies lapsen odotusaikana pääsee siihen isyyteen yhtä lailla käsiksi, mitä nainen pääsee äitiyteen. Isyys muuttaa merkitystään ja hakee muotoaan koko raskauden ajan ja lopulta huipentuu lapsen syntymään. Osa miehistä voimaantuu isäksi samantien synnytyksen jälkeen, osa joutuu hakemaan isyyttään vielä pitkänkin aikaa lapsen syntymän jälkeen. Joskus saattaa käydä niin valitettavasti, ettei mies kasva koskaan isäksi. Eikä siihen tietenkään ketään voi pakottaa. Aika kinkkinen juttu tämä isyys siis.


Isyydestä puhuttaessa voin kertoa vain oman näkökantani asiaan enkä edes miehen näkökulmasta. Joten ajatukset ovat suoraan naisen logiikasta ja siitä, mitä olen havainnoinut tässä parin viime vuoden aikana. Yritin kovin saada aikaiseksi syvällistä pohdintaa tästä aiheesta eräänä iltana, mutta isänä oleminen on kivaa oli oikeastaan ainoa, mitä sain miehestä irti.

Meillä isä on ollut kaikessa täysillä mukana alusta asti, suunnitteluasteesta tähän päivään. Poikien syntymän jälkeen olin itse niin huonossa kunnossa, että ensimmäisinä päivinä isällä oli meistä kahdesta päävastuu poikien hoidossa lastenosastolla. Meillä siis isä on saanut vaihtaa vaipan, pukea ja syöttää pojat ennen äitiä. Tämä onkin asia, josta olen ehkä aavistuksen kateellinen ja katkera. Myös imetyksen epäonnistuttua, isä on osallistunut poikien syöttöihin tasavertaisesti eikä meidän iskä ole koskaan pelännyt kakkavaippaa.

Poikien syntymän jälkeen isi vietti kotona kuukauden verran isyyslomaa, jonka aikana vauva-arki pikkuhiljaa alkoi muodostua rytmeineen ja rutiineineen. Yösyötöillä miehestä oli aivan valtava apu ja päivisin sai mahdollisuuden levätä kaiken sen vauvahärdellin keskellä. Isin töihinpaluun jälkeen sovimme, että minä hoidan poikien yösyötöt ja saan vastapainoksi sitten nukkua viikonloppuisin pidempään. Meidän isi ei siis vaan enää herännyt poikien huutoon öisin. Eikä muuten herää vieläkään, vaikka kuinka potkisin äijää kylkeen. Liian hyvät unenlahjat, joista voisin mieluusti ottaa osan itselleni...


Poikien ruokailut on aina hoidettu puoliksi, lukuunottamatta niitä yösyöttöjä. Itse hoidin (luonnollisestikin) poikien ruokailut päivällä, mutta iltaruoka sekä iltapuuro olivat melkein alusta asti isin vastuulla. Viikonloppuisin roolit olivat yleensä toisinpäin. Se onkin tullut huomattua, että iltapuuro ei maistu ollenkaan niin hyvältä äidin syöttämänä, sillä se rooli kuuluu isille. Nykyään pojat syövät kuitenkin pääasiassa itse, iltapuuroa lukuunottamatta, joten ruokailujen roolituskaan ei ole  enää niin tarkkaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että syöttövuorojen jakaminen on sekin vahvistanut isä-poika -suhdetta ja toisaalta myös isän roolin merkitystä meidän arjessa. 

Heinäkuussa meidän isi sai maistaa pienen palan koti-isyyttä. Olin itse töissä keskimäärin viitenä päivänä viikossa koko miehen kesäloman ajan, joten päävastuu pojista ja kodin pyörittämisestä jäikin lomailevan isin harteille. Ja täytyy kyllä antaa tunnustus siitä, miten hyvin kaikki hommat sujui. Keittiö pysyi siistinä, pojat tyytyväisinä ja jopa kuivausrumpua osattiin käyttää oikein, paitsi yhden kerran. Myös pojat ihan selkeästi nauttivat siitä, kun isi olikin kotona äidin sijaan, vaikka tosin työpäivän jälkeen sainpa minäkin suuret halaukset ja pusut. Koen silti kuitenkin tämän kuukauden vahvistaneen poikien ja isin suhdetta entisestään ja toisaalta luulen, että myös mies sai tästä "lomasta" irti ensiarvoisen tärkeän kokemuksen.

Nyt molempien vanhempien ollessa töissä isi ja äiti ovat ajallisesti yhtä paljon kotona, ja näin ollen tarkkaa vetovastuuta ei esimerkiksi kotitöistä enää ole. Useasti isi hoitaa meillä keittiön siivousta, kun taas itse yritän selvittää alati kasvavaa pyykkivuorta. Päiväkotiin isi kuljettaa pojat vähintään kahtena aamuna viikossa ja toisinaan hakeekin poitsut sieltä kotiin. Yleensä vain itse olen aikaisemmin iltapäivällä liikenteessä, joten haen luonnollisestikin tuolloin pojat päikystä. Mutta olen kyllä huomannut, että isin kuskausaamuina ei koskaan kiukutella. Pääseehän tuolloin isin ison auton kyytiin!


Meidän perheessä isi on siis tärkeässä roolissa. Isin syli kelpaa yhtälailla lohduttamaan kuin äidinkin eikä äidin läsnäolo siis ole pakollista jokaisella sekunnilla. Isi osaa tehdä ruokaa ja pestä pyykkiä. Isi laittaa spagetin joukkoon myös aina ketsuppia, mitä äiti ei ikinä tee. Isi tekee parempaa perunamuusia ja isi osaa rakentaa maailman hienoimman junaradan. Isin työhuoneesta löytyy upeita autoja, joilla saa leikkiä tosi varovasti ja vain isin valvonnassa. Isillä on paljon jänniä työkaluja varastossa ja isi antaa poikien auttaa talvirenkaiden vaihdossa. Isi on Aapon ja Einon isi, joka ansaitsi ruhtinaallisen aamupalan isänpäivän kunniaksi.

Kiitos rakas, että olet meidän poikien isi!

torstai 6. marraskuuta 2014

Materiaalin orja

Toki materiankin, mutta nyt puhutaan materiaalista. Ja lähinnä vaatteista. Nelisen vuotta työtä vaatekaupassa teki itsestäni hyvinkin orjallisen pesulappujen tiirailijan. Nykyään en osta enää yhtään ainoata vaatetta katsomatta ensin sisäsauman infolappua ja kuteen matskua. Toki se itse pesuohjekin tulee tsekattua ja hintakin, mutta itselleni se on se materiaali mikä loppuviimein ratkaisee.


 Vaatteissa pääsääntöisesti kyseessä on puuvilla. Näin talven tullessa varsinkin neuleita on kaikki kaupat täynnä, ja kauppojen ikkunat huutavat lämpöisiä ja muhkeita "villapaitoja". Valitettavan usein se muhkeus kuitenkin hämää eikä tuote välttämättä ole edes lämmin, sillä materiaalina on se akryyli. Kirottu akryyli, jota tungetaan jokaikiseen neuletta muistuttavaan vaatekappaleeseen, jotta tuotteesta saadaan kuluttajalle edullinen. Harvassa ovat siis täysivillaiset tai edes täysipuuvillaiset neuleet, varsinkaan kukkarolle sopivassa suhteessa. Miesten puolelta kyllä löytyy aika useinkin laadukkaita neuleita järkevään hintaan, mutta naisten puolella tämä on mielestäni ongelma.

Akryyli on hiostava, akryyli nukkaantuu, akryyli sähköistyy ja akryyli menettää muotonsa. Synteettisten materiaalien heikkous onkin siinä, että ne eivät pysy samana ajan kuluessa. Tästä syystä en enää huoli kaappiini lainkaan akryylia tai muita epäluonnollisia kuituja sisältäviä vaatteita, vaan kelpuutan ainoastaan luonnonkuituja. En halua maksaa tyhjästä. Yhden poikkeuksen teen elastaanin (ja osittain myös polyesterin) suhteen, sillä se tekee vaatteista käyttömukavuudeltaan miellyttävämpiä. Viskoosit, akryylit, modaalit ja lyocellit hylkään ihan samantien. Toki väkisinkin osa omista olemassaolevista vaatteistani on näitä synteettisiä hevonkakkoja, mutta yhtään lisää sinne kaappiin ei ole tulossa. 


Poikien vaatteissa pyrin myös aina tarkistamaan tuotteen materiaalin. Poikien vaatteet kuitenkin menevät aina päivän päätteeksi pesuun, joten materiaalivalinta on senkin takia tärkeää. Tottakai haluan vaatteiden säilyvän hyvänä mahdollisimman pitkään, useiden pesukertojenkin jälkeen! Käytän paljon myös kuivausrumpua, jossa täysin huoletta pyöritän lähes kaikki jätkien kledjut. Luonnonkuidut kestävät paremmin myös kuumia lämpötiloja ja siis sitä rumpukuivausta. Perusarkivaatteista Pompin ja Molon vaatteet taitavat olla tällä hetkellä ainoat, joita en kuivausrumpuun laita meidän vanhempien vaatteiden ja spesiaalijuttujen lisäksi.

Materiaalin orja täällä siis hei, joka on päättänyt panostaa hieman myös omiin vaatteisiinsa. Nykyään mietin jokaista ostosta vähintään kahteen kertaan ennen kuin visa vinkuu. Musta on tullut järkevä shoppailija, impulsiivinen tuhlaaja on historiaa! Paitsi kenkien suhteen...


Vaikuttaako teidän ostopäätökseen pesulapun sisältö? 

100% -puuvillaneule / JC

tiistai 4. marraskuuta 2014

Mä pärjään kyllä.

Olen ollut aina tositosi huono pyytämään apua missään. Oli kyse sitten kemian harjoitustyöstä tai matonpesun saloista, kynnys on hyvin korkea avunpyytämiseen. Inhoan myös valittamista yli kaiken ja minulla onkin tapana hieman silotella asioita. Vaikeus pyytää apua konkretisoitui lopulta noin kaksi vuotta sitten, kun meillä olikin yhtäkkiä tuplavauva-arki päällä ja huonosti nukkuvat (tosin maailman suloisimmat) beibit.

Olin vannomalla vannonut, että minähän sitten hoidan omat lapseni enkä tarvitse yhtään kenenkään apua tai neuvoja. Näin ainakin uskottelin itselleni. Heti kaksosuutisen jälkeen neuvola alkoi tyrkyttämään perhetyöntekijäapua synnytyksen jälkeiseen aikaan ja käteen lämäistiin vino pino apua tarjoavien tahojen esitteitä. Neuvolasta poistuttaessa esitteet lensivät keräyspaperiin, sillä minähän en mitään sossuja kotiini halua. Ystävät ja sukulaiset tarjosivat avokäsin jeesiä jo varuiksi etukäteen, mutta kieltäydyin kohteliaasti vannomalla, että kyllä me pärjätään. Olisi pitänyt tajuta jo siinä vaiheessa, että olin liian naiivi ja sinisilmäisesti odotin seesteistä vauva-aikaa. Todellisuus kun oli vähän jotain muuta.


Kun pojat syntyivät, olin kipeä. Siis ihan oikeasti tosi kipeä. Sektiohaava särki pitkän aikaa ja kroppa oli muutenkin kaikesta siitä mylläämisestä ihan hellänä. Vedin grammasta buranaa ja panadolia yhtäaikaa useasti päivässä ja antibiootit menivät alas torjuen kohtutulehdusta. Ja siinä me sitten oltiin. Nelistään kotona eikä hajuakaan, mitä tässä nyt kuuluisi seuraavaksi tehdä. Ensimmäisen kuukauden isi oli meidän kanssa kotona, josta olen ikuisesti onnellinen ja kiitollinen. Ilman hoito- ja syöttövuorojen vuorottelua olisin luultavasti seonnut lopullisesti. Pojat söivät kahden tunnin välein ja eri rytmissä, sen ajan mikä siihen väliin jäi, pumppasin lapsosille säälittäviä tippoja maitoa.

Kun isi palasi töihin ja arki kaatui vain omille harteilleni tajusin vihdoin, että ehkä en sittenkään pärjää ihan yksinäni päivisin, kun takana on valvottu yö. Neuvolan kehotuksesta lopetin pumppaamisen ja aloin keskittyä tekemään sinä aikana jotain muuta, lähinnä lepäämään. Sain vihdoin iskostettua päähäni, että lapset voivat ihan hyvin niillä kaupankin maidoilla. Jälkitarkastuksessa tosin sain tästä haukut venäläiseltä naislääkäriltä, mutta itse olin jo päättänyt, ettei imettäminen tai maidon pumppaaminen tee minusta hyvää äitiä. Tässä vaiheessa ymmärsin myös vihdoin pyytää sitä apua. "Ehkä voisin sittenkin miettiä sitä perhetyötä".

Perhetyöntekijän ensimmäinen vierailu oli jotain aivan järkyttävän stressaavaa. Puunasin kodin ja laittauduin, keitin kahvit ja leivoin omenapiirakkaa. Ovikello soi ja siellä seisoi yhdentoista lapsen äiti verkkarit jalassa, nappasi pojat kainaloon ja käskytti minut nukkumaan. Vaikka ensimmäisestä vauvavuodesta en paljoa muistakaan, niin tämä hetki on kyllä jäänyt mieleeni. Se luultavasti oli se, mikä teki minusta paremman äidin. Myönnyin ja otin avun vastaan.


Olimme perhetyön asiakkaita kaiken kaikkiaan puolisen vuotta. Työntekijä kävi meillä 1-2 kertaa viikossa neljä tuntia kerrallaan ja yleensä vain nukuin. Joskus saatoin käydä lenkillä tai kaupassa, mutta useimmiten tyynyn ja peiton vetovoima oli ylitsepääsemätön. Asiakkuus katkesi lopulta hienoisiin erimielisyyksiin, joissa oli kyse lähinnä vaitiolovelvollisuudesta ja tuon neljän tunnin käyttämisestä. Työntekijöiden mielestä en enää tarvinnut niin paljoa unta, vaan minun olisi ollut hyödyllisempää lähteä ihmisten ilmoille. Joka tapauksessa perhetyöntekijän ilmestyminen meille ja puolen vuoden asiakkuus oli kyllä ihan pelastus varsinkin, kun meidän kummankaan sukua ei asu ihan lähellä.

Kun meiltä tai itseltäni kysytään, että miten teillä menee, niin useimmiten vastaus on, että "ihan hyvin". Todellisuus saattaa olla kuitenkin ihan muuta. Vauva-aika ei todellakaan mennyt "ihan hyvin", en todellakaan jaksanut valvoa öitä "ihan hyvin" tai edes voinut henkisesti ja fyysisesti "ihan hyvin". Vaikka kuinka ajattelin, että pärjään vähilläkin yöunilla ja osittain alkuun pärjäsinkin hormonien avustuksella. Mutta umpiväsyneenä ihminen muuttuu aivan toiseksi eikä silloin toimi enää edes automaatiolla saatika osaa ajatella rationaalisesti edes arjen perusaskareista. Joskus olisinkin ehkä kaivannut sitä auttavaa kättä ihan spontaanisti, sillä en tosiaan edes kehdannut pyytää apua kun siitä olin kerran jo kieltäytynyt. Joskus pitäisi vain osata niellä ylpeys ja myöntää olevansa haavoittuvainen. Ei se tee ihmisestä heikkoa, jos tajuaa omat puutteensa ja jaksamisensa rajat.

Monet ovat jo kyllästymiseen asti kuulleet sen stoorin, että meillä on aina nukuttu huonosti. Fakta nyt kuitenkin on vain se, että ensimmäisen kokonaisen yön kertaakaan heräämättä nukuin viime viikonloppuna hotellissa. Ensimmäistä kertaa noin kahteen ja puoleen vuoteen. Se kertoo ehkä jotain siitä, että meillä on melkoisen haastavat pari vuotta takana, joiden aikana olen joutunut luopumaan monista periaatteistani ja ennakkoluuloistani. Välillä on niitä hetkiä, kun meillä todellakin mennään helpoimman kautta eikä edes viitsitä vaivautua yrittämään, oli kyse sitten vaipoista tai välissä nukkumisesta. Sekin on itselleni jo tosi kova suoritus, että jätän pojat jonkun muun hoitoon päiväksi. 


Olen kuitenkin tästä kaikesta huolimatta edelleen tosi surkea kysymään apua tai neuvoja. Haluan selvitä kaikesta itse ja kaikkein vähiten haluan kuulla neuvoja lasten kasvattamisen suhteen. Tässä koenkin tarvitsevani vielä paljon kehittymistä, jotta osaisin ottaa vastaan esimerkiksi päiväkodin palautteen poikien kenkien koosta pelkästään hyvällä ottamatta siitä itseeni. Nimenomaan poikiin liittyvä arvostelu tai neuvominen ottaa itselleni kaikkein koviten, minä kyllä tiedän miten minun lapseni, älä käy neuvomaan. Äitisyndroomaa pahimmillaan.

On siis varmasti tullut selväksi, että olen ehkä joiltain osin täydellinen paskamutsi omien periaatteitteni ja mielipiteitteni kanssa. Mutta loppupeleissä pojille olen kaikkea muuta kuin paska mutsi. Ja eikös se ole kuitenkin kaikkein tärkeintä?

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Tornissa

Aijai,  kyllä näitä hotellireissuja pitäisi tehdä useammin kuin kerran kahteen vuoteen. Nyt jaksaa taas selviytyä arjen kiireistä ja syksyn pimeistä päivistä. Olemme latautuneet.