keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Ei vain pelkkä äiti

Olen aina halunnut äidiksi. Silti en osannut aavistaakaan, miten rankkaa ja raadollista kahden samanikäisen lapsen hoitaminen voisi ollakaan. Ensimmäisen vuoden valvotut yöt ja silmät ristissä kuljetut päivät ovat nykyään kuitenkin täyttä historiaa ja vain huono muisto kaukaisuudessa. Poikien vauvavuotena kaikki aika meni vain niistä päivistä selviytymiseen eikä sitä oikein osannut nauttia äitiydestä tai edes naisena olemisesta. Olin pelkkä kone.

Vihdoin, kun yöt alkoivat helpottaa ja valoa näkyi tunnelin päässä, alkoi myös kiinnostus omaan itseeni palata takaisin. Aamuisin alkoi olla väliä, mitkä vaatteet kaapista päälle laittaa. Silmät aukesivat paremmin, kun niihin sipaisi hieman ripsiväriä. Kävin kampaajalla ja hierojalla, annoin itselleni luvan nauttia jälleen elämästä naisena. Pikkuhiljaa myös itsetunto alkoi kohota, jota edesauttoi palautuva keho sekä motivaation löytyminen liikkumista kohtaan. Tunsin olevani jälleen vähän lähempänä sitä lapsia edeltävää Johannaa.

Viime kevään töihinpaluu ja tämän syksyn uudet kuviot ovat muuttaneet jälleen omaa minäkuvaani. Olen todellakin paljon muutakin kuin äiti. Olen vaimo, sisko, tytär, kollega ja palkansaaja. Teen työtä, jota olen aina halunnut tehdä ja ihan rehellisesti nautin jokaisesta päivästä. Myös niistä 06:00 herätyksistä. Toki se poikien hoitoonjättäminen kirpaisee edelleen joka aamu ja ensimmäiset kilometrit kohti työpaikkaa tulee ajeltua pala kurkussa. Mutta se hyvänolontunne, joka tulee työpäivän jälkeen, kun hakee pojat. Se korvaa ihan kaiken, olen edelleen äiti vaikka kannankin nykyään omaa osuuttani perheen taloudesta.


Olen pyrkinyt pitämään koti- ja työasiat erillään. En koe tarvetta jauhaa lapsista ja kotijutuista välitunnilla opehuoneessa tai muutenkaan avautumaan henkilökohtaisista jutuistani kollegoille. Tietyn yksityisyyden haluan säilyttää vaikka kova olenkin puhumaan kaikista asioista. En myöskään koe tarvetta höpöttää koulujuttuja kotona, vaan iltaisin keskitytään perheeseen ja meidän juttuihin. Mies nyt toki saa jonkin verran kuunnella iltaisin purnaamista milloin mistäkin duunijutuista, mutta töitä en kotiin tuo ellei ole ihan pakko. Myös vajaan tunnin mittainen työmatka auttaa aika hyvin nollaamaan töihin mennessä kodin kiemurat ja toisinpäin. Radio täysille ja antaa palaa!

Yksi juttu kuitenkin ärsyttää ihan sikana. Eikö multa tosiaan ole mitään muuta kysyttävää edelleenkään kuin, että "onko rankkaa, kun on kaksoset?". Onhan se ihan totta, että se on hyvä keino avata peli tutustuessa ja helposti aiheutan ihmetystä niinkin oudon asian kuin kaksosuuden takia. Entäs sitten? Jos ette vielä tienneet, olen tehnyt elämässäni paljon muutakin ja teen edelleen. Pojat on toki se ykkösasia, mutta en silti jaksa jokaista poikien hauskaa tempausta kuuluttaa koko maailmalle. Tai kertoa sataan kertaan, miten iso se maha oikein oli ja millä raskausviikolla pojat syntyivät. Esimerkiksi facebook-kaverini tuskin päivitysteni perusteella edes tietävät koko poikien olemassaolosta tai sitä, että ylipäätään olen äiti.

Äitiys on ihanaa enkä häpeä tai väheksy sitä. Olen ylpeä pojista ja siitä, miten hyvin olemme poikien kanssa pärjänneet, we did it lällislää. Koen vain tosi tärkeäksi olla vähän jotain muutakin kuin pelkkä vaipanvaihtaja, pyykinpesijä ja legotornin rakentaja. Äitiys ei siksi mielestäni kuulu omaan naamakirjaani, sillä haluan olla jossain ihan vain minä, ilman jatkuvaa päivitysten tulvaa puuro-oksennuksista.

Aika harva, minä itse mukaanlukien, varmaankaan uskoi kymmenen vuotta sitten, että olisin äiti, vaimo ja ope. Saatika, että asutaan omassa asunnossa kivalla alueella, pihassa on kaksi autoa ja rakkautta riittää. Välillä on toki ollut hankalempia aikoja, mutta kaikista on selvitty. Vaikka en koe sitä tarvetta levittää elämääni kaiken kansan kuultaville, olisi silti ihan kiva, jos joku joskus kysyisi "miten sinulla menee?", "mitä sinä tykkäät harrastaa?", "mistä sinä haaveilet?".

Jätättekö te joskus oman itsenne äitiyden jalkoihin?

8 kommenttia:

  1. Olen ollut äiti vasta aika pienen hetken (7 kk), joten en ehkä ole paras vastaamaan tähän. Toivoisin kuitenkin, että äitiys olisi jotenkin luontevasti osa minua - ei niin, että sitä pitää mitenkään peitellä ("Voi ei, en uskalla puhua lapsestani") eikä toisaalta korostaakaan ("Lapseni sitä tätä plaa plaa plää en puhu muusta"). Välillä tuntuu, että äitiys pitäisi jotenkin irrottaa itsestään ja puhua kaikesta muusta. En tiedä, miten luontevasti onnistun aikomuksissani, mutta yritetään ja toivotaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämähän se oikea suunta juuri olisikin, sopivassa suhteessa molempia äitiyttä ja naiseutta. Usein vain se naiseus unohtuu, varsinkin niiltä muilta... kerran äiti, aina äiti :)

      Poista
  2. Mä en koskaan ees ajattele olevani jotain muuta kuin äiti. Ja se ei aina ole mikään hyvä asia, todellakaan... vaimous ja naiseus on jäänyt jonnekin viiden vuoden aikana :D mun mies on kans sanonut, että opettajanhuoneessa tai työmatkalla kollegoiden kanssa ei puhu oikeastaan koskaan lapsista tai minusta. työpaikka on hänen lepopaikka kotoa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin karulta kun se kuulostaakin, itsekin koen kyllä työn "lepona". Ainakin toistaiseksi, mitä luultavimmin vuosien saatossa mieli muuttuu tässäkin asiassa. Mutta joka tapauksessa äitiys on ihanaa, ei siitä pääse millään yli <3

      Poista
  3. Hieno teksti :) Rehellisesti, tällä hetkellä mä en koe olevani mitään muuta kuin äiti. Me tosin ollaan vielä tuossa univelka-vaiheessa, mutta onneksi nykyään joka päivä helpottaa :) kampaajalla en ole käynyt yli vuoteen ja itsestään huolehtiminen on jäänyt ihan liikaa. Mutta kyllä tässä olisi tarkoitus alkaa tsemppaamaan nyt kun arki helpottaa. Ehkä mäkin olen tyttöjen 2-v synttäreinä muutakin kuin äiti :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) mulla se vaihe kesti myös yli vuoden, se huonosti nukkuminen tekee asiansa eikä ainakaan nopeuta palautumista. Kyllä se siitä, vaikka tiedän että eipä se paljoa lohduta, että joku lohduttaa :D

      Poista
  4. Oih, tää olisi voinut olla miun kirjoittama, koska fakatat on meillä niin samoja.. Mietin samaa tällä viikolla, kellon soidessa kuudelta. Miten onnesta pinkuen sitä menee töihin tekemään sitä "omaa juttua". Ja miten tärkeetä se on itselle. Meille poikien hoitoon laittaminen teki hyvää kaikille. Mie niin rakastan juuri tällaista arkea, kun on kaikkelle vastapaino. Aika tekee tehtävänsä, koska muistan vauvavuotena ajatelleeni, etten enää koskaan KYKENE töihin :D Hehee.. Minähän olen muuten harvinaisuus, enkä ole laisinkaan naamakirjassa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai etkö ole? Vau! Tosi ihanaa, että sait töitä, mahtavaa :) Mä kyllä myös nautin tästä uudesta arjesta ihan älyttömästi, juuri niinkuin sanoit, on kaikille vastapaino! Mäkin ajattelin joskus, että todellakin olen kotona sen 3 vuotta, mutta kuinkas kävikään.. ;D

      Poista

Kiitos, kiva kun kommentoit!