maanantai 1. syyskuuta 2014

Äiti mustipejaa!

Vapaasti suomennettuna halutaan siis pelata muistipeliä.

Lauantaina keksin ihan yhtäkkiä, että meillähän on jossain jemmassa puinen muistipeli, joka on kai alunperin tullut meille J-P:n siskon kätköistä (?). Ja siitä tulikin samantien oikea hittijuttu! Lauantaiaamusta lähtien, kun isi oli lähtenyt jääkiekkoilemaan, pojat selittivät, että pejataan äiti pejataan. Ihan jääkiekkoon en kyennyt, mutta muistipeliä nyt juuri ja juuri osasin pelata. Ja lopultahan siinä kävi niin, ettei äitiä edes tarvittu leikkiin, pojat pelailivat ihan keskenään.


Meillä pelataan muistipeliä aavistuksen mielikuvituksellisilla säännöillä. Palat ovat sikinsokin pitkin olohuoneen lattiaa, osa kuva ylöspäin, osa on nurin päin käännettynä. Äiti huutaa eläimen, esimerkiksi POSSU! ja pojat säntäävät etsimään ensin toista possua ja sitten, kun se toinen on löydetty, etsitään sille vielä kaveri. Kun molemmat parit on löydetty, pitää ne saada mahdollisimman äkkiä pelin laatikkoon ja sitten huudetaan vaamis. Peli menee siis kutakuinkin näin:

Äiti: POSSU!
Pojat: Aapoeino ettii
Aapo: Aapo löösi!
Äiti: Hyvä, sitten vielä toinen possu.
Eino huutaa: Tujaaa! (eli siis toinen)
Aapo huutaa: Aapo ettii tujaa
Eino: Eikka löösi!
Pojat: Äkkii äkkii ikkoon (=laatikkoon)
Pojat: Vaamis! Äiti sanoo tuja, uustaan (=uudestaan)!


Toinen lauantaisista aivopieruista oli Uno-kortit. Siitä huolimatta, että pelin laatikosta tuli entinen, peli itsessään oli sekin poikien mielestä aivan huippu. Säännöt tosin eivät olleet lähelläkään alkuperäisiä, mutta mitä väliä? Me harjoiteltiin värejä ja laskettiin kortteja, olipa niitä myös kiva lennättää pitkin alakertaa. Jos se mustipejaaminen oli hauskaa, niin koottipejaaminen vasta hauskaa olikin. Ainakin monta naurukohtausta ja uustaan-huutoa lauantaina kuultiin. Unohtamatta sitä, että löysin vielä tänäänkin Uno-kortteja sohvannurkasta...


2 kommenttia:

Kiitos, kiva kun kommentoit!