maanantai 7. heinäkuuta 2014

Ei sääliä vaan sympatiaa

Seurailen aika montaa äitiys-, kaksos- ja lifestyleblogia, leivonta ja sisustusblogien lisäksi. Useammassa mammablogissa on viime aikoina väijynyt teemana väsymys tai sen ihmettely. Toiset äidit valittavat ikuista väsymystään (minä myös), kun taas toiset kummastelevat väsymyksestä valittavia äitejä ja kehuskelevat hyvin nukkuvilla lapsillaan. Itse vihaan valittamista enkä oikeastaan koskaan "oikeassa elämässä" valita mistään kenellekään, lääkäriinkään en mene vasta kuin pää kainalossa. Mutta tänne blogiin on niin helppo kirjoittaa tuntemuksia ja valittaa sitten teille lukijoille. Valittamisella en kuitenkaan halua kenenkään sääliä tai voivotteluja, haluan vain yksinkertaisesti aukoa päätäni ja kertoa meidän arjesta todenmukaisesti.

Blogista onkin tullut paras ystäväni, jolle minulla on lupa valittaa ja lujaa. Valitettavasti vain te lukijat saatte siitä kärsiä, toimia tavallaan sijaiskärsijöinä läheisteni puolesta. Tai no jos totta puhutaan, niin onpahan mieskin saanut kärsiä valittamisesta ja kestää muutaman totaaliromahtamisen. Mutta jotenkin se on vain ollut paljon helpompi kirjoittaa, että väsyttää ja vatuttaa kuin sanoa se ääneen kasvotusten, ja ehkä toisaalta muaväsyttäähaluannukkua -valitusvitsi in real life on jo aikalailla kuultu. Se ei taida yllättää ketään, että kaksosten äiti on väsynyt, niinhän sen kuuluukin mennä. Väsymys tosin ei ole enää ollutkaan samanlaista fyysistä väsymystä kuin ennen, esimerkiksi vuosi sitten, vaan väsymys on tainnut todellisuudessa olla enemmänkin henkinen juttu.

Niinä väsymyksen heikkoina hetkinä toivoisinkin vähän enemmän ymmärrystä ja sympatiaa. En tosiaan halua kuulla lapsettomien suusta tämän olevan vain vaihe ja ohimenevää. En halua kuulla, että muista itse levätä, kun pojatkin nukkuu. Enkä ainakaan halua kuulla sitä, että mitäs olet lapset hankkinut ja ihan oma vika, kun teet näin ja näin. En myöskään halua saada mitään maailmanparasäiti -palkintoja siitä, että olen selvinnyt hengissä tähän asti olemattomilla yöunilla. Voin kertoa, että fiilikset on ihan kaikkea muuta siinä vaiheessa, kun on neljä tuntia silitellyt itkevää lasta eikä vain saa sitä rauhoittumaan. Yksinkertaisesti sanottuna: no twins, no opinion. Toki kehut ovat aina kivoja ja niistä tulee paremmalle tuulelle, mutta haluaisin ansaita ne kehut joistain muista ansioista kuin vain valvomisesta ja rankasta elämän vaiheesta.

täältä
Vaikka meillä ollaan aina nukuttu huonosti, en silti koe meidän elämän olevan ollut millään muotoa kamalaa tai vastenmielistä. Unta toki olisi saanut ja saisi tulla itse kullekin enemmän, mutta olen aina ajatellut asian niin, että meidän pojat nyt ovat tämän luontoisia. En myöskään ole koskaan ajatellut kiirehtiväni yömaitoa tai unituttia pois, sillä en usko niiden kuitenkaan helpottavan öitä. Einohan ei ole enää maitoa juonut öisin varmaan vuoteen, mutta Aapo edelleen silloin tällöin on öisin janoinen ja huutelee sängystään maitoa. Toisinaan öisin peitto on huonosti ja seinän takaa kuuluu äiti peitto peitto. Ja senkus huutelee, mieluummin käyn antamassa jätkälle maitohörpyt ja laittamassa peiton kuin, että huudattaisin häntä keskellä yötä ihan turhaan. Viime aikoina meillä on nukuttu taas huonommin, johtuen varmaan valoisuudesta ja kuumuudesta, joten taas voisin kirjoittaa vaikka viisitoista postausta siitä, miten viime yönä yritin yli kaksi tuntia saada täysin pirteää Einoa takaisin nukkumaan ja miten väsynyt nyt olen. Mutta en.

En siis koe olevani enää väsynyt. Toki aamuisin väsyttää eikä jaksaisi nousta, mutta ihan selkeästi väsynyt (tai no oikeastaan kyllästynyt) en enää ole. Suurin syy piristymiseen on ollut ehdottomasti töihin paluu, jota olen moneen kertaan hehkuttanut. Olen saanut ihan älyttömän määrän voimaa työvuoroista ja ihmisten ilmoille pääsemisestä, harmittaakin etten tehnyt tätä paluuta jo aiemmin. Jo se tieto tulevasta työpäivästä antaa ihan erilaisen lähdön aamuun ja päivä menee paljon jouhevammin, kun tietää pääsevänsä illaksi töihin. Ja ihan totta, käytän edelleen sanaa päästä töihin, sillä arki on välillä todella rankkaa kahden terroristin kanssa. Luulenkin, että keväällä oli oikeastaan viimeinen hetki palata töihin, muuten olisin luultavasti jo seonnut. Koen siis töissä käynnin lomana, niin hirveältä kuin se näin kirjoitettuna kuulostaakin.

Myös pojat ovat olleet töihin paluuni jälkeen huomattavasti paremmalla tuulella. Ehkä siis heillekin tekee välillä ihan hyvää ottaa äidistä hieman lomaa. Ja tottakai nyt saavat miehet viettää keskenään aikaa ja touhuilla poikien juttuja, ilman äitityypin jatkuvaa kälättämistä. Nyt myös mies on saanut (joutunut) ottaa entistä enemmän vastuuta niin poikien hoidosta, mutta myös kotihommista. Tämä ratkaisu onkin siis ollut aivan oikea ja toimiva, ihan koko perheelle.

Mutta se väsymys. Uskon, että meilläkin tulee varmasti hetki, kun kaikki saamme nukkua kokonaisia öitä ilman häiriötekijöitä. Uskon myös, että kliseisesti aika kultaa muistot. En enää edes muista niitä ensimmäisen vuoden öitä, kun kannoimme kahta huutavaa poikaa ympäri kolmiota ja yritimme saada niitä nukkumaan. Muistan vain ne hetket, kun kuulin ensimmäisen kerran äiti tai näin ensimmäiset askeleet. Niin hullua kuin se onkin, se väsymys on muistissa enää täällä blogissa valittamisena. Ja valokuvissa järkyttävän kokoisina silmäpusseina.

12 kommenttia:

  1. Ihana teksti! <3 Munkin blogi on välillä pelkkää valivali-postausta. Mutta minnekäs muuallekaan sitä voisi purkaa. Ei viitsisi aina siihen mieheenkään... ;) Mäkään en viitsi kasvotusten valittaa. Ja oikeasti, ei kukaan mun lähipiirissä pysty ymmärtämään mitä se on kun KAKSI VAUVAA EI NUKU!! en siis jaksa heille puhua kun kommentit ovat juuri niitä mitä mainitsit.

    Tiedätkö, on niin lohduttavaa kuulla että joskus tätä väsymystä ei enää muista. Kiitos siitä <3 :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on tämä vertaistuki, vaikkakin sitten virtuaalinen :) Kiitos Elina ♥

      Poista
  2. Kyllä munkin tulee välillä valitettua blogiini, mutta toisaalta uskon, että jos jotakuta selkeästi ja oikeasti häiritsee ne mun ajoittaiset vuodattelut, niin osaavat sitten skipata kyseiset postaukset. Itsekään en ole valittaja- tyyppiä tosielämässä, mutta blogiin on helppo kirjoitella kaikenlaista... ja mua helpottaa, että edes jollain tasolla saan sen oman ääneni kuuluviin, vaikka sitten blogiympäristössä.

    Mä kuulin samantyyppisiä kommentteja silloin, kun Kesäheinä oli syntynyt. Maalistyttö nukkui yönsä, Kesäheinä ei, ja kun Maalistyttö kuitenkin valvoi päivät.. huh huh. Silloin sitä sympatiaa ja tsemppausta olisi kaivannut, mutta kommentit oli "Eihän tämä nyt huuda yhtään" (Ai eikö, olisitpa ollut paikalla klo. 23:00-05:00) ja "Itsepähän oot lapsesi hankkinut" ja "Ei pitäisi valittaa, kun itse haluaa lapsia", sekä "Ei mulle oo kyllä ollut koskaan vastenmielistä hoitaa lapsia" (No ei minullekaan, mutta haluaisin nukkua edes yhden yön, jotta taas jaksaisin.) :D

    Onneksi nykyään nukutaan ihan mukavasti. Mahtuuhan noita sitten muita haasteita arkeen, mutta onneksi on blogi - täältä sitä sympatiaa saa, ja toisaalta myös blogin ulkopuolelta on löytynyt ihmisiä, joiden kanssa voi oikeasti keskustella omista tunteistaan pelkäämättä, että tulee väsymyksensä vuoksi tuomituksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo siis nämä kommentit on ihan arkipäivää. "Pojathan on niin kilttejä ja ihania", hah tulkoon itse vaan valvomaan kaikki yöt ja kuuntelemaan sitä kitinää. Mutta onneksi ne pahimmat ajat ovat jo takana ja arjesta pystyy oikeasti nauttimaan. Toki nyt sitten uhmaillaan ja koetellaan rajoja, mutta sata kertaa mielummin kestän sitä raivoa päivisin kuin öisin.

      Kiitos kommentista ihana Janni :)

      Poista
  3. Jokainen äiti on varmasti joskus väsynyt :) Vitsit mä muistan sen väsymyksen määrän kun mies oli intissä ja mä olin inttileskenä 2,5v ja 6kk ikäisten lasten kanssa, joista nuorimmainen valvotti allergioiden takia yöt läpi. Ei ole ikävä niitä aikoja :D Vaikka meillä onkin taas vauva talossa niin väsymystä ei onneksi nyt ole, kun vauva nukkuu hyvin. Toki sellaista ei unenpuutteesta johtuvaa äitiväsymystä aina välillä, onneksi harvoin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon joskus miettinyt, että miten ihmeessä oisin selvinnyt ilman miestä kahden pienen kanssa. Tai siis tottakai sitä olisi jotenkin pärjännyt, kaikkeen tottuu. Mutta saat siis kyllä propsit inttileskeydestä ;) Ihana, että teillä on nyt hyvin nukkuva vauva ja suloinen sellainen ♥

      Poista
  4. Olenkohan joskus aiemminkin kertonut jo nämä omat voimaantumisen hetkeni (väsyneenä) kaksosten äitinä..? No kerron taas - muistihan ei ole sitten palautunut raskausajan jälkeen, kaipa sekin on osa sen vähäisen unen aiheuttamista vaivoista -. Kun vauvat olivat muutaman kuukauden ikäisiä, päätin voimieni tunnossa aloittaa kerhoilun heidän kanssaan. Eihän siitä oikeasti mitään tullut, kun he huusivat, tai ainakin toinen huusi. Itse olin jo kuitenkin sen verran tottunut, etten ehkä enää ollut niin kauhistunut tästä. Muut äidit kerhossa sen sijaan olivat aivan kauhuissaan: Kuinka sä pärjäät kahden kanssa, kun itse ei selviä yhdestäkään. Ai kauheeta, sulla on kaksi vauvaa! Onneksi itsellä vaan yksi.. Näitä kuunnellessa ajattelin, että pyh, ei tämä nyt niin kamalaa ole. Vaikka tavallaanhan se olikin.

    Toinen vastaava tilanne oli ihan hetki sitten. Tyttäreni kummi sai pienen vauvan ja olin kaksosten kanssa ekan kerran moikkaamassa uutta vauvaa ja perhettä. Tämä ystäväni sitten totesi, että onneksi tuli vain yksi ja päivitteli vielä päälle, kuinka hirveää olisi elämä kaksosten kanssa. En siihen osannut edes tarpeeksi tarmokkaasti varmaan vastata, mutta nyt lähes vuoden kaksoskokemuksella voin jo sanoa, että tämähän on ihan huippujuttu!

    Oikeastaan tämä kauhisteluhan alkoi jo, kun olin vielä raskaana. Kun kerroin, että kaksi vauvaa tulossa, niin useampikin tollo vastasi, että "otan osaa". WTF?! Kuka kuoli??

    Karseita päiviä ja viikkojakin on. Öisin huudellaan ja päivisinkin vingutaan. Väsymystä on ja harvoin aamulla tuntuu, että olisi kovin pirteä ja valmiina uuteen päivään. Mikään ei välillä ole hyvin, ei lapsilla eikä vanhemmilla. Mutta silti, tämä oli meille niin suuri onni ja tsägä, että huh! Ja se fiilis, kun katsoo noiden kahden pienen apinan juttelevan keskenään..mun sydän sulaa. Ei ole tarkoitus mitenkään jeesustella, vaan pointti oli lähinnä se, että nyt jo olen oikeasti onnellinen noista kahdesta, vaikka ensimmäiset neljä kuukautta luulin, ettei me selvitä.

    Ja mitä blogiisi tulee, en tietenkään toivo sinulle tai kenellekään väsymystä ja känkkispäiviä, mutta kun niitä itselle kuitenkin aina välillä sattuu, niin on oikeasti mukava niinä synkkinä hetkinä kuulla, että ei ole ainoa. Lähipiirissä kun on kuitenkin vähemmän muita monikkoäitejä.

    Anteeksi sekava ja jäsentelemätön kommentti. Aamukahvi on vielä juomatta. Aurinkoista kesää koko teidän perheelle!

    -Jules

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan järkevä kommentti, turhaan pyytelet anteeksi :D Mäkin olen kyllä jo sillä kannalla, että kaksosten tulo oli oikea onnenpotku! Kaksi vauvaa yhdellä raskaudella, yhdet valvomiset ja uhmat, aina on leikkikaveri ja se niiden välinen yhteys on jotain aivan käsittämätöntä. Eipä kaikki saa olla osa sitä 1,5 %:a.

      En oo myöskään koskaan ymmärtänyt noita "otan osaa" -tyyppisiä kommentteja, eikös lapsen saaminen pitäisi olla ihana asia? Nykyään osaa jo aika hyvin suodattaa kaikki paskakommentit ja antaa vain olla. Meillä on kaksi ihanaa lasta, that's it :)

      Mukavaa kesänjatkoa myös teille Jules!

      Poista
  5. Hyvä postaus! Kiitos! :) Minusta sinä et valita, et todellakaan. Vartaistukena blogisi lukeminen on huomattavasti voimaannuttavaa, kun tietää että muillakin tuplaäidellä kaikki ei mene aina täydellisen täydellisen kiiltokuvamaisesti -- vaikka hyvin meneekin ;)

    Mulle opiskelujen loppuun tekeminen teki myös hyvää. Hoidon aloittaminen oli pieni arpavoitto, vaikka sitä pelkäsinkin. Nyt on kiva olla kesä kotona, kun tietää että syyskuussa "arki" palaa kehiin. Tsemii ja aurinkoo <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi! Teidän menoa ja meininkiä on ollut myös ihan huippua seurata ja saada nimenomaan sitä vertaistukea vähän kokeneemmalta kaksosäidiltä ♥

      Mäkin rehellisesti sanottuna odotan poikien hoidon alkua. Ihan hirveetä sanoa näin, mutta en enää jaksaisi olla yhtään pimeää talvea neljän seinän sisällä ja kuunnella uhman tuloa. Toki arki muuttuu haastavammaksi, mutta eiköhän me olla tässä viimeisen kahden vuoden aikana totuttu jo aika hyvin kaikkiin haasteisiin :D

      Poista
  6. Voi Johanna, niin asiaa :D mullahan on ne ihanat hyvin nukkuvat minit...Jotka siis nykyään heräävät ihanastinjoka aamu 5:30 !!!
    Ja blogithan on juuri sitä varten että saa sanoa miltä tuntuu. Se että kertooko kaikki täyden totuuden, on eriasia. Mun mielestä onkin hyvä sanoa/kysyä/valittaa koska ainoa on joku jolla on ollut sama tilanne ja joka on saattanut löytää siihen ratkaisun <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon kyllä tosi onnellinen (ja kade..) teidän puolesta, että pikkuiset nukkuvat hyvin! Meillä oli myös siinä puolen vuoden paikkeilla vaihe, jolloin herättiin ennen kuutta. Mutta onneksi se meni aika nopsaan ohi :)

      Poista

Kiitos, kiva kun kommentoit!