torstai 3. huhtikuuta 2014

Äitien välisestä kilpailusta

Välillä tuntuu, että äitiys on yhtä kilpailua joka suhteessa. Kenellä on hienoimmat ja kalliimmat haalarit, kenen lapsi kävelee vain ja ainoastaan Eccon kengissä. Huono ja laiska äiti antaa lapsille kaupan eineksiä tai imettämätön äiti on äitilauman pohjasakkaa. Hiekkalaatikolla toisen lapsi saa syödä hiekkaa lapioittain, mutta toisen lapsi on hygienisyyden perikuva. Varsinkin kerhossa huomaa tämän jatkuvan kilpailun. Ai eikö teidän pojat osaa vielä juoda mukista? Meidän Petteri oli täysimetykseksellä puoli vuotta, jonka jälkeen siirtyi suoraan lasista juomiseen. Ja pisteet ropisee muiden äitien silmissä...

Meidän kerhoura jäi paussille alkutalvesta monestakin syystä. Mutta yksi syy oli ehdottomasti se, miten kerhon ohjaajat alkoivat arvostella omaa pärjäämistäni poikien kanssa. Eikös sun kannattaisi hankkia apua oli se kommentti, joka laittoi kerhoilun jäähylle. Pahoitin mieleni aika reippaasti, sillä pärjään poikien kanssa tosi hyvin, kerhossa vieraassa ympäristössä poikia vain täytyy hieman enemmän komentaa ja vahtia. Ja onko siinä sitten jotain väärää, jos pojat ovat uteliaita ja energisiä?

Nyt parin kuukauden tauon jälkeen aloitettiin kerhoilut uudelleen, ihan siitä syystä että kaipasin jotain vaihtelua tähän arkeen. Kun mentiin kerhotilaan sisälle, kerhon ohjaaja otti meidät avosylin vastaan ja kertoi, että meitä on kaivattu. Hahah, niin varmaan. Ja heti perään kysyi, että ollaanko saatu apua arjen pyörittämiseen. Voi vatun vattu, että meinasi keittää yli, mutta sanoin aivan tyynesti takaisin, että ei me tarvita apua, vaan pärjätään aivan loistavasti keskenämme. Ja samalla päätin, etten enää anna tuon kurppasen kerhotädin pahoittaa mieltäni, olkoon mikä on.

Meidän kerhossa käy aika paljon äitejä ihan laidasta laitaan. Löytyy teiniäitiä, iäkkäämpää äitiä, maahanmuuttajaäitiä ja löytyypä yksi isäkin. Ja kilpailu kovenee. Vaikka en koe olevani enää mikään supernuori äiti silti tuntuu, että mua kohdellaan kerhossa juurikin ihan rookiena. En ole saavuttanut mitään mainitsemisen arvoista verrattuna niihin 40-vuotiaisiin superäiteihin, jotka vielä vanhemmalla iällä ovat halunneet lisää lapsia ja hoitavat nyt kaiken. Onhan se tosi hienoa, että olet ollut työelämässä ja nyt uhrannut oman urasi lasten takia. Mutta onko sitä ihan pakko hehkuttaa joka ikinen tiistai?!


Merkkivaatteilla kisailu on yksi suurimmista pelikentistä, kun lapset syntyy. Äidit jaetaankin (valitettavasti) usein markettivaateäiteihin ja merkkivaateäiteihin. Välimuotoja löytyy, mutta niitä ei noteerata, olet joko tai. Kanssaäidit kauhistelevat lasta, joka Mini Rodinin takissaan läträä kuravedellä tai vaihtoehtoisesti katsotaan kieroon lasta, jonka Molon housut äiti käy pyyhkimässä joka likatahran jälkeen. Ja miksi ihmeessä sillä yhdellä pojalla on polvista paikattu Lassien vuosia vanha haalari, eikö äiti välitä? Oli lapsella päällään merkkiä tai ei, aina teet väärin. Äidit eivät ole koskaan tyytyväisiä toisiin äiteihin, vaan aina löytyy jokin seikka josta huomauttaa tai puhua selän takana.

Itselleni vaatteen merkillä ei ole yhtään mitään väliä, meiltä löytyy markettimerkkiä ja merkkimerkkiä. Kunhan ulkonäkö miellyttää, vaatteen ostopaikka on toissijainen. Niin ja toki laatu on yksi tärkeimmistä seikoista, varsinkin ulkovaatteissa. Tästä syystä olenkin tähän mennessä panostanut juuri niihin ulkoiluvermeisiin, mutta en missään nimessä merkkiuskollisesti. Toisin kuin eräs äiti tällä viikolla kerhossa päivitellessään, että joutui pukemaan tytölle Lindexin housut, kun ei ollut yhtään Pompin housuparia puhtaana. Niin ja tosiaan ihan kerhoon joutui pukemaan...

Pahin kilpailu äitiyden saralla vaatteiden ohella käydään varmaankin lasten taitojen suhteen. Milloin teidän pojat oppivat kääntymään, meillä jo paljon aikaisemmin. Joko pojat puhuvat lauseita, ai meidän tyttö lausui runoja jo puolivuotiaana. Jokaisen äidin pitäisi ymmärtää, että kaikki lapset kehittyvät eri tahtiin eikä kävelytaidon puute vuoden iässä ole välttämättä merkki mistään vakavammasta. Toki vanhemmat saavat olla ylpeitä lastensa taidoista, mutta ei niillä oikeasti tarvitsisi kerskua tai vastavuoroisesti ihmetellä toisen kehittymistä hitaampaan tahtiin.

Yksi areena äitien väliseen kilpailuun kerhojen ohella on valitettavasti tämä  blogimaailma. Aina täytyy olla muita hienommat vk-haalarit tai leveillä superäitiydellä, game is on! Itse en halua sortua ikinä tähän kisailuun mukaan enkä mielestäni ole vielä tähänkään päivään mennessä missään suhteessa verrannut meitä muihin. Kerron asiat niinkuin ne ovat enkä tietentahtoen prameile materialla. Tottakai aina löytyy joka asiaan mielensäpahoittaja, mutta pyrkimykseni ei missään nimessä ole loukata ketään.

Kaksosten äitinä sortuu toisinaan väkisinkin vertaamaan poikia keskenään. Aapo on pidempi, Eino on ketterämpi. Aapon tukka on lyhyempi, mutta Einon toinen korva höröttää. Yritän kovin päästä tästä vertailusta eroon, mutta se on aika vaikeaa, kun aina kysytään mistä pojat erottaa. Ulkopuoliset kun kokevat pojat automaattisesti samannäköisiksi, ja ulkoisilla seikoilla onkin ehkä helpompi löytää pojista eroja. Vertailu saattaa kuitenkin aiheuttaa lapselle jo pienestä pitäen alemmuuden tunnetta, jos hän on aina se isomman kokoinen tai hänellä on aina se höröttävä korva. Ominaisuuksia pitäisikin osata välillä hieman vaihdella, kuitenkaan tuottamatta mielipahaa. Äh, inhottava vertailu.

Osittain kilpailuviettiä kasvattaa neuvola. Tiettyyn ikään mennessä pitäisi osata tietyt jutut tai lapsen tulisi olla tietyn kokoinen siinä ja siinä iässä. Jos näin ei ole, luodaan äidille paha mieli, joka johtaa asiasta keskusteluun, joka taas johtaa vuorostaan vertailuun. Minkä kokoinen teidän Lasse oli puolivuotiaana tai osasiko teidän tyttö tehdä palikoista tornin puolitoistavuotiaana? Ja tadaa! Kilpailu on jälleen valmis alkamaan.

Äidiksi tullessani en olisi ikinä uskonut, kuinka raadollinen tämä äitiyden pelikenttä on. Äidit kisaavat toisiaan vastaan, vaikka tarpeellisinta olisi antaa vertaistukea ja lohduttaa vaikeissa tilanteissa. Se pieninkin vertailu lasten välillä saattaa olla jollekin väärään suuntaan käänteentekevä askel eikä välttämättä reittiä ole kovin helppo muuttaa. Minun tapani tehdä asiat ei ole se ainoa oikea, se on vain minun tapani. Mutta muistathan ettei myöskään sinun tapasi ole ainoa oikea.

16 kommenttia:

  1. Olipa hyvää ja napakkaa tekstiä! Hämmentävää kommentointia kyllä kyseiseltä kerhotädiltä, loukkaavaakin. Onneksi sinä olet ammattikasvattaja, joten siun ei tarvitse lähteä kerhotädin kanssa kisaan ;D

    Meillä on menossa kotona nyt (taas!) jäätävä vaihe. Osaavatkohan he muutakin kuin tapella? :D Julkisilla paikoilla pidän yhtä tiukat säännöt kuin kotona, vaikka ei ole kyllä sekään helppoa, kun niitä on Kaksi. Yhden kaksivuotiaan uhmakohtaus on vielä hallittavissa, ellei se toinen sitten päätä laittaa ranttaliksi samaan aikaan. Mie esim. tällä hetkellä kuskaan pojat hoidosta parkkipaikalle yksitellen. Kerran toinen lähti juoksemaan autotielle, eikä todellakaan totellut. Kirpaisin hakemaan sitä karkaavaa muksua, ja rukoilin, että edes se toinen kerrankin uskoisi, eikä karkaisi/katoasi. Huh. Selvittiin hengissä, onneksi. Hoitoreput olin heittänyt hädissäni rapakkoon :D

    Mie tiedostan vertailun, mutta myös sen, että me tehdään näin, tavallamme. Väittäisin, että suurin kriitikko omasssa äitiydessäni olen minä itse :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin on yhtä tappelua nykyään joka suhteessa..usko tai älä, jopa siitä saadaan aikaseks riitaa jos toisella on autopaita ja toisella tyhmiä raitoja :D

      Mutta totta, aina voi vedota siihen ammattikasvattaja-korttiin ;)

      Poista
  2. Todella hyvin kirjoitettu teksti ! :) Olen myös huomannut aika paljon tuota kilpailua, mikä on mielestäni tyhmää ! Onpas ollut töykeä kerhotäti, en yhtään ihmettele, että lopetitte kerhoilun.

    VastaaPoista
  3. !!!!! Allekirjoitan :D
    Sun blogi vaikuttaa kivalta, liityin lukijaksi :P

    VastaaPoista
  4. älyttömän hyvin kirjotettu ja aivan totta kaikki! Mä en oo ite käyny missään kerhoissa, mutta kauheelta kuulostaa toi teidän kerhotäti vaikka toki hyväähän se vaan ajattelee mutta silti :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kauheen helposti ota itteeni, mut siinä kohtaa ko aletaan epäillä omia kasvatustaitoja niin mullekin riittää. Mut nää on näitä :)

      Poista
  5. Olipa mahtava teksti! Luin kahteen kertaan jopa!!! ja pystyin tunnistamaan itseni; Markettivaateäiti täällä moi =DD joka ei ymmärrä tätä merkkivaatemaniaa =D
    Mutta joo.. sitä luulis, et paras tuki äidille on toinen äiti! Paskat! Jos siihen ansaa kävelee on kyllä sokea. Varsinkin täällä blogimaailmassa kun kaikki tuntuu olevan niin pinnallista...

    Tökeröä toimintaa kerhotädiltä! Ei tarvis ihan noin hanakasti puuttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih jee :) mä oon aika rankalla kädellä poistanu omalta lukulistalta kaikki pintaliitoblogit, miksei voi vaan kertoa asioista niin kuin ne on? Kerhotätsä nyt on mitä on, 6 lapsen superäiti ;D

      Poista
  6. Einolla on kyl niin loistava ilme tos kuvassa! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eino sanoo kaikille kilpailuviettiä harrastaville mutseille soo soo :)

      Poista
  7. Itse esikoiseni (9kk) yli kolmekymppisenä saaneena en voinut käsittää kuinka se meneekin noin... Omat lähiystäväni olivat saaneet lapset jo niin jouduin hankkimaan uusia mammoja ympärilleni, se vasta olikin pelottavaa varsinkin ku huono äiti olo sai minut pelkäämään noita perhekerhoja ja sainkin lievän masennuksen kaikista noista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä järkyttävän raadollista! Pitäisi olla hirveän sosiaalinen ja verkostoitua, mutta sitten toisaalta silläkin saattaa olla huono vaikutus omaan äitiyteen...koita siinä sitten pärjäillä. Kiitos kommentistasi ja voimia :)

      Poista

Kiitos, kiva kun kommentoit!