maanantai 17. helmikuuta 2014

Hey let's make it double!

Kun aloimme muutama vuosi sitten puhumaan vauvoista, ei mieleen voinut juolahtaakaan ajatusta kaksosista. Toki tiedostimme, että se mahdollisuus oli olemassa, mutta ei se voi meidän kohdalle osua. No toisin kävi!

Alkuvuonna 2012 tuli outo tunne, että kaikki ei ole niinkuin ennen. Sellainen hassu fiilis alitajunnassa, että voisinko olla raskaana. Ei kai, ehkä tämä onkin vain gradustressiä ja jouluherkkujen sulattelua. Pari viikkoa myöhemmin menkat olivat edelleen tulematta, joten varmuuden vuoksi apteekin kautta töistä kotiin. Seuraavana aamuna tikkuun pissatessa en tiennyt yhtään mitä odottaa, toki toivoin kahta viivaa, mutten toisaalta olisi yhteenkään viivaan pettynyt. Lähestulkoon samantien ne kaksi viivaa sitten ilmestyivät! 

Ennen ensimmäistä ultraa en ollut vielä hetkeäkään uskonut raskauteen. Ei mitään raskauteen viittaavaa oiretta, ei edes pahoinvointia. Vain ne kymmenisen testiä, joissa kaikissa kaksi viivaa. Menimme ultraan "tarkistamaan", josko siellä jotain näkyisi. Yllätys olikin aika suuri, kun mahassa myllersi kaksi pientä ihmisen alkua. Se 1,5 % päätti siis osua meihin. Ensimmäisenä tuli järkytys. Toisena ihmetys. Kolmantena helpotus. Ja neljäntenä huoli. Riskiraskaus riskiraskaus riskiraskaus riskiraskaus. Pelko kuolemasta, ennenaikaisuudesta ja vammaisuudesta säilyi koko raskaudenajan, vaikka missään vaiheessa mitään viitteitä näihin ei ollutkaan. Kiitos meidän ihanan neuvolatädin, joka puheillaan vei ne loputkin yöunet. Kaikki ei voi päättyä hyvin.

Itse pohdin ensimmäiset päivät kaksosuutisen jälkeen omaa jaksamistani, rahanmenoa ja vauvojen hyvinvointia. Miten me pärjätään kahden vauvan kanssa, kun ei meillä ole ollut vielä yhtään lapsia ennestään harjoituskappaleina. Miten meidän rahat riittää hankkimaan kaikki pelit ja vehkeet kahtena. Miten selviän, jos en saakaan kahta vauvaani syliin. Kiusataanko poikia koulussa, jos he ovat samannäköisiä. Näin jälkikäteen mietittynä ihan turhia huolia nuo olivat. Rahat eivät loppuneet, pojat ovat terveitä ja me vanhemmatkin olemme vielä elävien kirjoissa. Ja aivan varmasti pojat puolustavat toisiaan, jos heitä jostain syystä kiusattaisiin. Ehkä olikin ihan hyvä, että saimme ensimmäisenä heti kaksoset, joten emme tiedä helpommastakaan.

Alusta lähtien olin aivan varma, että poikia sieltä tulee. Olinkin ehkä salaa aina toivonut ensimmäisen lapseni olevan poika. Rakenneultrassa näkyvät vehkeet toisen pojan jalkojen välissä eivät tulleet siis yllätyksenä, minä tiesin. Kuitenkin loppua kohden tuli entistä enemmän sellainen olo, että toinen on sittenkin tyttö, meidän pikkuinen. Ensimmäisessä ultrassa siis jo todettiin vauvojen olevan identtisiä ja heillä olevan jonkin verran kokoeroa. Molemmat kuitenkin kasvoivat tasaisesti eikä viitteitä TTTS:ään löytynyt ultrauskerroilla. Joku sitten vilauttikin ajatusta, että ehkeivät vauvat olekaan identtiset, sillä istukat voivat sulautua yhteen jo tosi aikaisessakin vaiheessa.

Raskausviikolla 37 menin jo tavan mukaisesti keskiviikkona ultraan. Tällä kertaa mieskin tuli mukaan ja olin pakannut sairaalakassinkin valmiiksi. Ihan varmuuden vuoksi. Seuraavalle viikolle oli sovittuna jo käynnistelyä, joten päätin pakkailla kaikki kamppeet jo hyvissä ajoin kuntoon. Lääkäri kyseli, onko ollut supisteluja tai muita tuntemuksia, mutta en ollut tuntenut mitään normaalista poikkeavaa. Yllätys olikin aikamoinen, kun lääkäri sanoi poikien syntyvän lähipäivinä. Sairaalaan siis jäätiin, ensimmäistä kertaa sitten oman syntymäni. En tiedä mitään niin ahdistavaa kuin sairaalan haju! Seuraavat kymmenen päivää olivatkin elämäni pisimmät, vaikkakin onnellisimmat.

Pari päivää sairaalaan menosta myöhemmin maailmaan ilmestyi kaksi tervettä poikaa, toinen hiukan isompi, toinen hiukan pienempi. Ihan oman näköisensä. Meidän Aapeli ja Einari, jotka olivat ihaninta mitä olen koskaan nähnyt.

Kaksosarki on ollut rankkaa, voin ihan rehellisesti myöntää sen. En olisi ikimaailmassa uskonut, että kahdesta pienestä ihmisestä voi tulla niin väsyneeksi, ettei muista edes syödä tai käydä vessassa. Ensimmäisinä kuukausina oltiin molemmat tuoreet vanhemmat täysin zombeina enkä muista siitä ajasta mitään. Onkin varmaan täysin turhaa edes ottaa kantaa koko "kaksi menee siinä samalla kuin yksikin"-väitteeseen. Kun pojat kasvoivat ja päivärytmi alkoi muodostua, kuvittelin arjen jo helpottavan. Vielä mitä, sitten kuvioihin tuli mukaan huoli poikien turvallisuudesta, kun päätettiin lähteä liikenteeseen. Ja sama huoli on säilynyt edelleen. Ja varmasti säilyy lopun ikää.

Pojista on ihan hurjasti seuraa toisilleen. Leikkikaveri löytyy aina eikä päiväkotiuraa tarvitse aloittaa yksin. Olemmekin miettineet, että kaksosten saanti oli toisaalta todella tehokasta, kaksi yhdellä raskaudella eikä tarvitse hetkeen miettiä leikkikaverin hankkimista. Myös se maaginen yhteys on jo ihan selkeästi havaittavissa. Pojilla on välillä sen verran omaa hauskaa, ettei me vanhemmat millään päästä juoneen kiinni. Jos äiti antaa Aapolle banaania, pitää hän huolen, että velikin saa. Aamuisin on myös todella tärkeää, että äiti huomaa varmasti laittaa molemmille pojille sukat jalkaan. Muuten Eino ilmoittaa, että haloo mutsi, Aapolle kans!

En ole kertaakaan poikien syntymän jälkeen ajatellut heitä kaksosina. He ovat veljekset. Toki välillä on tilanteita, joissa kaksosuus on välttämätöntä mainita, mutta perusarjessa kaksosuus ei meillä näy. Nykyään alan olla myös jo aika tottunut poikien herättämään huomioon, jokaisella kauppareissulla vähintään kassatäti jaksaa kysyä, onkos sulla siellä kaksoset. Joo on, mutta entäs sitten. Ihan ihmislapsia nämä ovat eivätkä mitään sirkuseläimiä.

En olisi ikinä ennen halunnut itselleni kaksosia. Pojat ovat kuitenkin muuttaneet käsitykseni täysin päälaelleen. Edelleenkään en kyllä tajua, miten olemme näistä vajaasta puolestatoista vuodesta selvinneet, niin uskomatonta ja rankkaa tämä on ollut. Puhumattakaan, jos tässä olisi lisäksi vielä muita lapsia. Mutta kun katsoo noita kahta apinaa painimassa ja kutittamassa toisiaan, ei voi kuin olla onnellinen. Onnellinen, että me ollaan osa sitä puoltatoista prosenttia. Kumpaakaan en pois vaihtaisi tai jompaakumpaa pystyisi valitsemaan, molemmat ovat yhtä rakkaita ja yhtä toivottuja. Näistäkin kuvista on jo vuoden verran aikaa. Ei tätä ajan juoksua pysty käsittämään.


18 kommenttia:

  1. Miten syötävän söpöt vauvat! Oih..Ja ihana teksti! <3
    Meidän ukot olivat monokoriaallisia (Diamnioottis- monokoriaalinen raskaus), eli identtisyyden"epäselvyyttä" ei sen suonikalvon takia ollut. Vesipussien rajaa tiirailivat usein, ja onneksi ne olivat pojilla omat.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥ Toi di-mono mullakin neuvolakortissa lukee, mutta nää on näitä ihmeellisyyksiä jota ei voi ymmärtää :D

      Poista
  2. Suloiset. Taas muotoilit kaikki ajatukset kuin ne olisi omasta päästäni. Allekirjoitan kaiken, mitä kirjoitit. Meilläkin on veljekset, ei kaksoset. Eivätkä meidän pojatkaan ole identtiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon huomannu, että aika usein just kaksosten äideillä on samanlaiset ajatukset. Mäkin voisin allekirjoittaa kaikki sun tekstit! :)

      Poista
  3. Paljon samanlaisia ajatuksia täälläkin päässä. Osasitko sinä odotusaikana erottaa vauvojen liikkeet kohdussa? Itse oletan erottavani ne joskus, mutta yleensä en (nyt viikkoja 31+1) läheskään aina ja se on ainakin itselle aiheuttanut paljon stressiä ja huolta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän pojat oli mahassa aika hassusti päällekäin, molemmat vasemmalla puolella, joten liikkeiden erottelu alkuun oli aika hankalaa. Mutta loppuvaiheessa A-vauva (eli Aapo) kiinnittyi aika tiukkaan, joten liikkeiden erottaminen helpottui. Aapo potki aina oikeaan kylkeen ja Eino monotti mun napaa. Poikien persoonat näkyi jo mahassa, B-vauva oli paljon vikkelämpi ja vilkkaampi, kuten Eino on nykyäänkin. Aapo sen sijaan mekasti paristi päivässä ja muuten vain olla möllötti.

      Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että älä stressaa, mutta sanon silti :) Ihanaa loppuodotusta Jenni, ihan kohta sulla on jo vauvoja!

      Poista
    2. Ai kun oli helpottavaa kuulla! Täällä B-vauveli vaihtaa asentoa nopeampaa kuin äippä pysyy perässä, ja siks hankala aina tietää et missähän sitä taas ollaan. Tällähetkellä musta tuntuu just siltä, että olisivat kans jotenkin hassusti päällekäin. Tuota se mieskin kokoajan sanoo, että älä stressaa kaikki on hyvin, nauti nyt odotusajasta. :D Kai se on pakko yrittää :D Kyllä tää vähän jännää alkaa olemaan, ei tosiaan enää pitkä niin meillä on kaks pikku palleroa täällä hoidettavana. :)

      Poista
    3. Joo meillähän Eino heitti volttia ihan jatkuvasti vaikka ei ollut muka enää edes tilaa kääntyä. Keskiviikon ultrassa jätkä oli vielä raivossa, mutta syntyi perjantaina kuitenkin perätilassa :D notkea kaveri! Koita nyt nauttia ainakin siitä, että saat luvan kanssa löhöillä vielä sohvalla ;)

      Poista
  4. Voi Johanna! En käsitä miten osaat kirjoittaa noin hyvin!
    Monesti tuntuu, että kahdessa on työtä ihan liikaa, mutta on niissä kyllä niitä plussiakin ihan valtavasti! Ja varmaan ne plussat vaan lisääntyy mitä isommiksi pojat tulee!

    Eikä kukaan varmasti jankuta "milloinkas se pikkukakkonen?" :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Nelli ♥ kunhan koitan jotain näpytellä! Siinä vaiheessa kun pojat alkoivat konttaamaan ja muutenkin siirtymään paikasta toiseen, se kaverin olemassaolo alkoi olla jo tosi iso plussa!

      Joo ei jankuteta kakkosesta, vaan kysellään pikkukolmosesta :D

      Poista
    2. Hah :D eli se utelu ei koskaan lopu :D saisivat hetkeksi tulla seuraamaan arkea, tuskin kyselisivät enää :D

      Poista
    3. Niinpä! Tähän vielä vauva niin hupsista vaan, katastrofi on valmis :D

      Poista
  5. Ihanat kuvat! <3 ja tosi ihanasti kirjotettu.

    VastaaPoista
  6. Moikka!

    Olen muutamaan otteeseen yrittänyt tabletilta heittää kommenttia, mutta en ole onnistunut. Onkohan sitä jotenkin rajoitettu..? Oletko saanut vastaavaa viestiä aikaisemmin?

    No mutta tähän postaukseen; kauniisti tosiaan lapsistasi kirjoitat. Joskus aikaisemmin sinun kirjoittamanasi ja monen muun monikkoäidin suusta olen kuullut, että ei missään nimessä lapsia voisi kaksosiksi kutsua. Osaatko avata tätä minulle (ja ehkä jollekin toisellekin ihmettelijälle)? Itselläni on kaksoset myös, pikkuiset tyttö ja poika. En mitenkään onnistu näkemään sitä kaksos-sanaa siitäkään huolimatta kirosanana. Itsekin sitä toisinaan käytän enkä viitsi hernettä nokkaan vetää, jos joku vieraskin sanaa lapsistamme käyttää. Sitähän he ovat, kaksoset, tyttö ja poika sisarukset, jotka samana päivänä sattuivat syntymään. Eroaako se oikeasti mitenkään siitä, että lapset niputetaan yhteen sanoilla pojat, veljekset, ukot...mitä näitä nyt on.

    Aurinkoisia kevätpäiviä teille ja hyvää mieltä arkeen! On mukava seurailla muiden monikkoperheiden elämää, kun oma vaikuttaa välillä niin absurdilta. Vertaistukea kai tämäkin minulle on.:)

    -Jules

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Jules!

      En kyllä osaa sanoa yhtään mitään tohon tablettiasiaan, ainakin appivanhempien tabletilla kommentointi menee ihan normaalisti...tekniikan ihmeellisyyksiä!

      En mielestäni ole sanonut, etten missään nimessä kutsu poikia kaksosiksi enkä koe sitä kirosanana. En myöskään pahoita mieltäni, jos poikia kutsutaan kaksosiksi. Olen itse vain aina ajatellut, että pojat ovat omia yksilöitään enkä siis halua kohdella heitä "yksikkönä" eli kaksosina. Muiden monikkovanhempien puolesta en voi puhua, mutta omat ennakkoluuloni ja käsitykseni ovat vain aika mustavalkoiset kun on kyseessä kaksoset. Joten haluan siis rikkoa tätä käsitystä pukemalla pojat eri tavalla ja puhumalla heistä veljinä.

      En myöskään halua, että pojat tulevaisuudessa lokeroidaan siihen kaksoslokeroon. Jos toinen haluaa harrastaa jotain muuta kuin toinen, se hänelle suotakoon jne. Useimmiten ihmisillä (myös itselläni..) vain on se käsitys, että kaksoset on kaksoset. Tiedätkös..? :)

      Mahdoinkohan vastata ollenkaan siihen mitä kysyit, en oikein osaa sanoa.. :D Ihanaa keväänodotusta myös teille ja kiva kun seurailet meitä :)

      Poista

Kiitos, kiva kun kommentoit!