maanantai 4. marraskuuta 2013

Äiti on kotona

Ehkä olen väärässä, mutta välillä tuntuu siltä, että kotiäitiydestä annetaan vähän turhan ruusuinen kuva? Kahvitellaan äitien kesken ja jaetaan päivän ilot ja surut. Leikitään lasten kanssa ja maataan sohvalla. Kotiäitiys on kaikkea muutakin! Kodinhoitoa, ruoanlaittoa, lapsista huolehtimista, asioiden hoitamista. Täyttä työtä siis 24 tuntia vuorokaudessa. En silti koe kaipaavani sympatiaa tai voivotteluja, itsepä olen tilanteeni valinnut. Ja juurikin valinnut! Töihin palaaminen äitiysloman jälkeen ei ollut edes vaihtoehto, en ollut valmis laittamaan alle yksivuotiaita muruja päiväkotiin, joten hoitovapaalla jatketaan ainakin ensi syksyyn. On ihan eri juttu laittaa hoitoon kaksivuotias, kuin itsensä ilmaisuun kykenemätön yksivee.

Kotiäitinä saa seurata lasten kehitystä aitiopaikalta. Ensiaskeleet, ensimmäiset sanat, ensimmäiset uhmat. Mutta kun on lasten kanssa kotona koko päivän, ei millään malttaisi odottaa sitä hetkeä, kun mies tulee kotiin. Aikuismaista (=järkevää) juttuseuraa, lisäkäsiä, huomiota...kaikkea näitä se pari tuntia illasta tuo lisää muuten niin "yksinäiseen" päivään. Saa laittaa rauhassa pyykit kuivumaan ilman, että kaksi käsiparia vetää niitä sitä mukaa alas, kun ne saa narulle. Saa kuoria perunat ilman kahta lahkeessa roikkuvaa pikkumiestä. Saa lukea päivän lehden ehjänä. Saa juoda kupin kuumaa kahvia. Saa suukon ilman puraisua.

Mutta välillä tulee väkisinkin niitä päiviä, kun mikään ei suju. Herätään jo valmiiksi väärällä jalalla, ruoat syljetään päin naamaa, ollaan sylintarpeessa, kahvia tulee juotua ihan liikaa, tulee se kuuluisa niskakakka. Ja myös se on todistettu, että kotiäiti ei puhtaita vaatteita nää. Tällöin tekisi mieli laittaa kuulosuojaimet päähän ja käpertyä yksin nurkkaan peiton alle.. Ja kuinka ollakaan, kun iskä tulee kotiin, niin sitä ollaan niin naantalin aurinkoa. "Ai miten niin teillä on ollut huono päivä?". Jep.


Tykkään olla kotona. Tykkään tehdä kotihommia ja laittaa kotia, tykkään siivoamisesta ja pyykinpesusta. Tykkään kotoilusta. Mutta täytyy myöntää, että loputtomiin en ajatellut kotona olla, sillä väkisinkin jossain vaiheessa alkaa seinät kaatumaan päälle. Siksi koenkin tärkeäksi joka päivä ulkoilla ja olla yhteydessä ulkomaailmaan, oli se sitten Facebookin kautta tai kasvotusten. Sadepäivät ovatkin tosi pahoja!

Kotiäitinä olen myös aikamoinen natsi ja siivousnarkomaani. Olen tosi tarkka tietyistä rutiineista ja tavoista, esimerkiksi tiskikone on täytettävä tietyssä järjestyksessä, jotta tiskejä mahtuu mahdollisimman paljon. Pyykkikoreissa on tietty järjestys likaisille pyykeille ja puhtaat pyykit on järjestettävä kuivaustelineeseen tietyllä lailla. Uutta maitopurkkia ei avata ennen kuin edellinen on juotu, ja laskut on järjestettävä maksupäivän mukaiseen järjestykseen. Siivouksen suhteen meillä pätee sen sijaan aika hyvä tasapaino, J-P:tä häiritsee epäjärjestys ja itseäni likaisuus. Iltaisin poikien nukahdettua on kiva järjestää koti taas siistiksi kaikista leluista ja laittaa tavarat oikeille paikoilleen. Siitäkin huolimatta, että seuraavana päivänä ne jälleen järjestellään uudelleen poikien toimesta. Tästä kaikesta tiukkapipoisuudesta huolimatta tämä toimii meille.


Koen itselleni tärkeäksi päivittäin laittautua. Tai no mikä oikea termi nyt onkaan, mutta mielestäni on kiva ihan kotonakin ollessa tuntea itsensä edes himpun verran kauniiksi. Aamuisin itselläni on tapana laittaa hieman ripsiväriä ja hiukset kuosiin. Myös kivat, mutta mukavat vaatteet tekevät paljon oman itsetunnon kannalta. Myös silloin harvoin kun lähdetään käymään esimerkiksi kaupungilla tai ostoksilla, on kiva hieman panostaa itseensä. Vaikka täytyy myöntää, että on niitä päiviä, kun ei voisi vähempää kiinnostaa oma ulkonäkö. Tai silloin kun saa puurot aivastettuna päin naamaa. Silloin vain naurattaa!

Surullista mutta totta, kotiin jääminen on se helpompi vaihtoehto. Aina kehotetaan äitejä lähtemään ja jalkautumaan esimerkiksi perhekerhoihin tai tapahtumiin, missä törmää muihin äiteihin. Mutta ainakin itse olen huomannut, että loppupeleissä se on lapset, mitkä muita äitejäkin kiinnostaa. Vielä tähän päivään mennessä ei ole kukaan tullut kysymään, miten sinä itse jaksat? Toisaalta voisin olla itsekin aktiivisempi, mutta tässä iässä eri porukoihin itsensä tuputtaminen ei olekaan enää niin helppoa. Eri verkostot (monikkoperheet yms..) olisivat varmasti oiva keino löytää uusia ystäviä, mutta en kuitenkaan koe kuuluvani sinnekään. 'Yksinäisyys' on siis tavallaan läsnä päivittäin.

Yksinäisyydellä on myös toinen puolensa. Toisaalta sitä myös kaipaa. Tunti lenkillä, tunti kaupassa, tunti pois kotoa tekee ihmeitä. Miten ihanaa onkaan tulla takaisin kotiin, jossa huomaa, että minua on kaivattu? Miten paljon energiaa ja voimaa voikaan yhdestä yksinäisyyden hetkestä saada? Se kuuluisa oma aika on ainakin minulle tietynlainen henkireikä. Oli se sitten vaatekaapin järjestämistä tai vesisateessa juoksemista, hetki hiljaisuutta ja omien ajatusten kuuntelua tekee itse kullekin hyvää aina silloin tällöin. Juuri tästä syystä tunnenkin suurta kunnioitusta yksinhuoltajia kohtaan. Olen monesti miettinyt, että minusta tuskin olisi siihen, ainakaan kaksosten kanssa. Varsinkin siinä tilanteessa tukiverkostolla on korvaamaton merkitys äidille. Hatunnosto siis teille yh-äidit!


Moni varmaan nyt kuvittelee, että elämäni kotiäitinä on todella kurjaa. Kaikkea muuta! Elämäni on ihanaa. Se on täydellistä! Rakastan joka ainoata hetkeä poikien kanssa, nautin joka sekunnista, jonka saan perheeni parissa viettää. En vaihtaisi kotiäitiyttä mihinkään. En edes pyykkilaudan tilalle tullutta pyykkipussia. En olemattomaksi kutistunutta rintavarustusta! Olihan kaikki paljon helpompaa ennen poikien syntymää, mutta miksi elämän pitäisi olla helppoa? Nyt tehdään asiat vain toisella tavalla. Ihanien veljesten ehdoilla ♥


12 kommenttia:

  1. Juttuseuraa, järkevää...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin no, tästä voi olla montaa mieltä..:) mutta jotain muutakin puhuttavaa kuin pelkkää nännännnäätä tai ööööööötä! Vaikka sitten turhanpäiväistä löpinää säästä :D

      Poista
  2. Johanna oot ihan huippu! Jos oon vuoden päästä ees puoliksi tuollainen kuin sinä, oon ihan tosi iloinen!

    Ja pakko se on jälleen sanoa, että oot pelottavan samanlainen. . Näytin tän tekstin miehelle ja sekin totesi että olisi voinut väittää mun kirjoittamaksi. :D

    Oot ihan super-mama! ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Nelli! :)

      Joo monet kerrat oon miettiny sun juttuja lukiessa, että olisin varmaan kirjotellu aika samoja juttuja puolisen vuotta sitten..harmi vaan, että on tätä välimatkaa, sillä olis kiva tietää, ollaanko luonnossa yhtä samiksia :D

      Ja ite oot super!

      Poista
    2. Tai sitten oltaisiin toistemme kurkuissa kiinni, kun oltaisiin liian samanlaisia :D Mutta olisi kyllä kiva treffata, harmi tosiaan tää välimatka. :/ 500km on vähän turhan pitkä matka kahvitteluun :D

      p.s mun leggarit näyttää aina ihan samalta..

      Poista
    3. Se voi olla hyvin mahdollista :D

      Mikä ihme siinä mahtaa olla, että se nenä on pakko niistää just äitin housuihin?

      Poista
  3. Mainio postaus! Mä niin allekirjoitan melkeinpä jokaisen kohdan, ihan kuin olisin omia ajatuksiani lukenut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Henna! Kiva kuulla etten ole ajatusteni kanssa yksin :)

      Poista

Kiitos, kiva kun kommentoit!