tiistai 24. syyskuuta 2013

Ajatuksia kaksosista

Useimmiten viimeisen vuoden aikana esitetty kysymys meille on ollut onko rankkaa? Ihanko tosi? Eikö tosiaan parempaa kysymystä keksitä kaksospoikien vanhemmille? Mutta asialla on kääntöpuolensa: miten helppoa tämä onkaan? Pojilla on aina valmiina leikkikaveri ja selvisin yhdellä raskaudella (ja raskausvaivoilla). Näkökanta asiaan riippuu ihan siitä, mistä kulmasta asiaa katsoo.

Mutta palataan ajassa noin puolitoista vuotta taaksepäin. Olimme  saaneet tietää muutamaa kuukautta aikaisemmin, että vauva on tulossa taloon, ja sinä torstaiaamuna matkasimme kohti ensimmäistä ultraa. Olin edellisenä iltana juoruillut siskoni kanssa puhelimessa ja spekuloinut tulevaa ultraa. Kornia tai ei, muistan sanoneeni siskolleni, että "kestän ihan mitä tahansa, kunhan siellä on vain yksi". Monikkoraskaus ei siis ollut edes vaihtoehto, suurin jännityksen kohteeni oli mahdolliset poikkeamat niskaturvotuksessa tai se, että onkohan siellä ylipäätään mitään. Hoitaja aloitti ultraamisen ensin mahan päältä, mutta ei sanonut mitään. Kyselin, että näkyykö siellä mitään ja hän mumisi takaisin jotakin epämääräistä. Kun hoitaja vaihtoi ultraamistapaa, hän sanoi melkein heti "ei voi olla totta, tiedättekös että täällä on kaksi!". Niistä sanoista alkoi henkinen alamäkeni, ja loppuosa ultrakerrasta on täysin hämärän peitossa. Muistan ainoastaan varoitukset siitä, miten tämä nyt on riskiraskaus.



Uskallan sanoa sen ihan suoraan, että uutiset kaksosista oli suuri järkytys. Pari seuraavaa päivää menivätkin uutista sulatellessa, jouduin töihinkin ilmoittamaan, etten ole oikein työkunnossa. Järkytys johtui suurimmaksi osaksi varmaankin siitä tiedosta, että riskit olivat korkeammat kuin  normaalissa yksösraskaudessa. Olin aivan varma, että kaikki ei tulisi päättymään hyvin. Kuitenkin raskausaika meni suht helposti, eikä suurempia vaivoja tullut kuin vasta loppukuukausina. Kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa jäin (=minut pakotettiin) sairaslomalle, ja jälkikäteen ajateltuna hyvä niin, sillä en loppuaikoina pystynyt kunnolla edes istumaan. Saatika nukkumisesta ei tullut yhtään mitään! Äijät aloitti treenaamisen aina kun menin pitkälleni tai istahdin alas. Kaiken hyvän lisäksi Iso-A laskeutui tosi alas melko aikaisessa vaiheessa, mikä ei ainakaan helpottanut oloani. Niin ja Pikku-Sintti heitti kärrynpyörää ihan jatkuvasti. Joka toisessa ultrassa oltiin pää alaspäin ja joka toisessa perätilassa. Voitte varmaan kuvitella miltä se volttien heitto tuntui!

Kolmisen viikkoa ennen laskettua aikaa lähdimme taas perinteiseen kontrolliultraan, mutta eipä olisi aamulla uskottu, että sairaalaan jäädään. Ja parin päivän päästä meille oli syntynyt kaksi maailman ihaninta poikaa! ♥



Kaksosista sanotaan aina, että ensimmäinen vuosi on rankin. No miten sen nyt ottaa, olihan ensimmäiset kuukaudet nykymenoon verrattuna helppoja, kun pojat vain nukkuivat ja söivät. Mutta toisaalta itse en nukkunut laisinkaan. Nyt päivät touhutaan ja sekopäisyyden rajamailla kokeillaan kaikkea uutta mihin taidot riittävät, tai sitten eivät. Yöt sentään nukutaan, ehkä kertaalleen herätään, mutta nukutaan kuitenkin. Oman jaksamisen kannalta ensimmäinen vuosi oli ehdottomasti raskas, monena iltana olen ollut niin väsynyt, että romahtaminen on ollut tosi lähellä. Onneksi vierelläni on sen verran jämäkkä isäntä, että saa pidettyä minut pystyssä! Ja onpa tässä rehellisyyden nimissä tarvittu välillä korkeampiakin voimia päivistä selviytymiseen. Hyvänä esimerkkinä on kesäinen koko perhettä ravistellut vatsatauti, joka mylläsi meissä jokaisessa viikon ajan...

Vaikkakin välillä päivät kuluvat luvattoman hitaasti ja salaa toivoisin, että lapsia olisi vain yksi, niin silti en päivääkään enkä poikaakaan vaihtaisi pois! Pojat ovat antaneet jo tähän mennessä enemmän kuin olen saanut näiden 25 vuoden aikana. Poikien ansiosta olen saanut kokea mitä on äidinrakkaus, ja vielä tuplasti! Kaksosistahan on tuplasti työtä yhteen verrattuna (JA PYH!), mutta vastineeksi saan aitoa ja varauksetonta rakkautta kaksinverroin.



Kaksosten touhuja on aivan mahtava seurata, ja ensimmäisen vuoden kehitys on ollut aivan päätähuimaavaa. Nyt meinataan ottaa jo ensimmäisiä juoksuaskelia, kiipeäminen ihan joka paikkaan on huippuhauskaa, kaikkea pitää maistaa ja veljeä on pakko kiusata aina silloin tällöin. Kun toinen oppii jotain uutta, hetken kuluttua toinenkin osaa jo asian. Olen myös aivan varma, että kaksosilla on jokin "oma kielensä", tai siltä se ainakin välillä kuulostaa, kun pojat keskenään höpöttävät ilman minkäänlaista järkevää sanomaa. Ja eikö sitä sanotakin, että kaksosilla on jokin salattu yhteys?

Uskon, että tulevaisuudessa pojista on toisilleen enemmän hyötyä kuin haittaa. Pyrimme kaikin keinoin kasvattamaan pojista yksilöitä esimerkiksi pukemalla heille erilaiset vaatteet. Heidän nimensä ovat erilaiset mutta tarpeeksi samanlaiset ja jos Iso-A haluaa harrastaa jalkapalloa ja Sintti pianonsoittoa, se heille suotakoon! Emme oikeastaan edes ajattele poikia enää niinkään kaksosina, vaan he ovat veljeksiä.



Kuten sanottu, en koskaan osannut ajatella itselleni kaksosia. Olin suunnitellut haluavani kaksi ensimmäistä lasta pienellä ikäerolla, sitten palaavani työelämään, ja ehkä myöhemmin vielä yksi iltatähti. No sitä saa mitä tilaa, pojilla on ikäeroa tasan minuutti! Ehkä tämä on kohtalon ivaa, ehkä tämä on kirjoitettu tähtiin.

4 kommenttia:

  1. Tosiaan aika samoilla linjoilla mennään ;) sulla vähän pidemmällä kokemuksella vaan.
    Oon ihan missannut tämän sun blogin. Liitynkin lukijaksi nyt! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo odotas vaan kun teidän pojat kasvaa ja alkaa tekemään tuhoja ;) yllättävän pienenä ne on jo alkanut keppostelemaan! Mutta on ne silti ihania<3

      Poista
  2. Mitä jos Iso-A haluaakin harrastaa pianonsoittoa? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No siinä tapauksessa Ape soittaa pianoa! Perustetaan vaikka kokonainen bändi jos jätkät niin haluu :)

      Poista

Kiitos, kiva kun kommentoit!