maanantai 30. syyskuuta 2013

Joka ilta kun lamppu sammuu...

...ja saapuu oikea yö. Tai sitten ei.

Meidän pojat ovat olleet aina tosi työläitä nukutettavia. Varsinkin jos tiettyyn rutiiniin tulee muutosta, seuraukset kantavat tosi pitkälle. Jo vauva-ajasta lähtien poikia on iltaisin hyssytelty ja sylitelty uneen, joinakin aikoina tätä saattoi kestää monta tuntia. Koliikkia pojilla ei ollut, mutta iltakiukkua on kyllä harrastettu koko pieni ikä. Kolmen kuukauden iästä lähtien pojat nukkuivat kahdet päiväunet, ja luonnollisesti tämä myös pidensi valveillaoloaikaa. Mitä lähemmäs yhden vuoden ikää tultiin, sitä vaikeampaa yöunille nukuttamisesta tuli.

Kahdeksan kuukauden iässä pojat siirrettiin omaan huoneeseen. Asuimme tuolloin kolmiossa, joten iskä joutui luopumaan työhuoneestaan, ja meidän makuuhuone muuttui makuuhuone-työhuone-varasto -kombinaatioksi. Olen kyllä silti ikuisesti onnellinen, että tämä tehtiin! Oma yöuneni parani huomattavasti, kun en enää heräillyt jokaiseen kyljen kääntämiseen, mutta kuitenkin kuulin selvästi jos oli hätä. Samaan syssyyn lopetettiin myös yömaidon antaminen. Tästä lähtien yöt alkoivat mennä ei hyvin, mutta paremmin. Nukuttaminen sen sijaan jatkui entistä vaikeampana.



Muutama kuukausi mentiin taktiikalla, jossa minä nukutin Aapon omaan sänkyynsä maitopullolle ja J-P hyssytteli Einon meidän sängyssämme uneen. Kun molemmat olivat nukahtaneet, siirrettiin Eino omaan sänkyynsä. Ihan älyttömän typerää, näin jälkikäteen ajateltuna! Mutta siinä tilanteessa ei ollut paljon vaihtoehtoja, kun ei enää millään jaksanut sylissäkään poikia kantaa useita tunteja.

Kokonaisia öitä pojat alkoivat nukkua samoihin aikoihin kuin siirto omaan huoneeseen tehtiin. Tai lasken koko yöksi sen, että aamuyöstä herätään kerran. Aamut tosin aikaistuivat reippaasti, välillä herättiin jo ennen kuutta kukkumaan eikä tietoakaan väsymyksestä. Ensimmäinen takapakki otettiin heinäkuun alussa, kun kärsimme sen surullisen kuuluisan vatsataudin. Rytmi meni aivan sekaisin, ja normaalitilaan pääseminen kesti parisen viikkoa. Kunnes tuli muutto.

Muutimme tänne talonpuolikkaaseen poikien ollessa 11 kuukauden ikäisiä. Yläkerrassa sijaitsee nyt molemmat makuuhuoneet, meidän ja poikien, joten yläkerta on rauhoitettu vain nukkumiseen. Mutta sama meno jatkui edelleen, ei nukahdeta sitten millään! Tähän asti poikia oli siis nukutettu erikseen, joten siihen tarvittiin aina kaksi. Kunnes tuli se ilta, jota olin pelännyt jo valmiiksi: J-P ei ollutkaan kotona auttamassa! Jotenkin ihmeellisesti sain kuitenkin molemmat pojat nukahtamaan omiin sänkyihinsä ja tein päätöksen, että enää poikia ei nukuteta erikseen. Väkisinkin tulee iltoja, että toinen meistä ei ole kotona, joten asiaan oli tultava muutos. Illat jatkuivat siihen tyyliin, että istuin/istuimme poikien sänkyjen vieressä ja silittelimme poitsut uneen. Huomattavasti helpompaa kuin hyssyttely, mutta aikaavievää. Poikkeuksetta tällä tyylillä nukuttamiseen meni vähintään tunti, yleensä enemmän.


Hieman ennen yhden vuoden ikää siirryimme yksien päiväunien taktiikkaan, ja kuinkas ollakaan, nukuttaminen alkoi pikkuhiljaa muuttua nukahtamiseksi. Eräs ilta sanoin J-P:lle, että joko lähtee ulos lenkille tai laittaa kuulosuojaimet päähän, nyt aloitetaan unikoulu. Aapolta jätettiin unimaito pois, sällit laitettiin sänkyihinsä, itkuhälyttimestä unibiisit soimaan ja valot pois. Kaksi ensimmäistä iltaa oli kurkku suorana huutamista, sängyssä pomppimista ja lopulta hyssyttelyä. Joka ilta kävin entistä vähemmän huoneessa silittelemässä, kunnes eräänä iltana Aapo nukahti alle vartissa sänkyynsä ilman maitoa tai minua. Meni pari iltaa, niin Einokin nukahti itsekseen.

Jopa aamuisin nukutaan pidempään tällä menolla! Pojat heräävät melkeinpä säännöllisesti joka yö noin klo 05-06. Olisivat ihan pirteitä heräämään, mutta kun juovat pullollisen maitoa, niin unta riittää vielä pariksi tunniksi. Yleensä jompikumpi tulee tässä vaiheessa meidän väliin jatkamaan unia, useimmiten Eino. Mutta siis uskokaa: meillä nukutaan lähes joka yö 20.00-05.00 putkeen ilman heräilyjä! Miksei me tehty tätä jo aiemmin?!

Ettei elämä olisi liian ruusuista, näin ei tosiaan tapahdu joka ilta. Vähintään kerran viikossa on silti pakko vetää ihan järkyttävät itkupotkuhuutoraivarit ennen nukkumaanmenoa, jolloin itsekseen nukahtaminen ei onnistu. Välillä öisin saatetaan heräillä moneenkin otteeseen, mutta silti. Huomattava parannus entiseen, vaikkakin edelleen pojat vaativat juuri minut tähän nukahtamis -showhun, eli kotona on oltava joka ilta klo 19.30 laittamassa sällit sänkyyn. Iltamenot ovat siis osaltani ohi, kunnes pojille kelpaa iskänkin nukahtamisseura.

 
Tämä täältä


ps. Kirjoittelin tätä tekstiä iltapäivällä ja voin kertoa, ettei ainakaan tänään mennyt niinkuin elokuvissa. Istuin poikien sänkyjen vieressä 45 minuuttia pitäen sällejä kädestä. Että näin tänään.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Kirje Kelalle

Arvon Kansaneläkelaitos.

Olen pettynyt. Vihainen. Suuttunut. Loukkaantunut. Ärsyyntynyt. Ihan hemmetin vihainen!
Meille syntyi vuosi sitten kaksospojat, joita te ette ole huomioinut lainkaan. Kohtelette poikia yksikköinä, yhtenä lapsena. Vain lapsilisän "suuruus" antaa ilmi sen, että minulla on kaksi lasta. Kaksi lasta, joille ostaa vaipat, vaatteet ja muut tarvikkeet. Ei tietoakaan korotuksesta äitiyspäivärahaan tai isyysvapaaseen. Tulee varmaan yllätyksenä, mutta kaksosille pitää ostaa kaikki kahtena! Ja kaiken huippuna se, etten saa mieheni marraskuussa pitämältä isäkuukaudelta mitään!
Jos pojat olisivat syntyneet vuoden ikäerolla, tilanne olisi toinen. Kelan termien mukaan meillä olisi vauva ja yksi alle 3-vuotias lapsi, joka ei ole kunnallisessa päivähoidossa, jolloin olisin oikeutettu saamaan kotihoidontukea isäkuukaudelta. Mutta ei, Kela ei tunne termiä vauvat. Ketä se palvelee, ettei toista poikaani huomioida lainkaan?

Ei ilmeisesti riitä, että verkkosivut ovat epäselvät, vielä enemmän hukassa ollaan puhelimen päässä tai toimistolla. Poikien äitiyspakkauksia haettaessa ei virkailija ollut kuullutkaan siitä, että kaksosista on oikeutettu saamaan kolme äitiysavustusta. Jouduin itse näyttämään tämän kohdan kyseiselle virkailijalle teidän verkkosivuiltanne. Virkailija ei ollut myöskään tietoinen siitä, miten pojista saadut 60 "lisäpäivää" vaikuttavat isyysvapaaseen. Tämänkin jouduin lopulta itse selvittämään Kaksplussan keskusteluja apuna käyttäen. Ammattitaitoa.

Kaiken huippuna koin sen, että viimeisillä raskaana ollessani, jouduin vielä toimittamaan Kelan toimipisteeseen henkilökohtaisesti saadun sairaslomatodistuksen. Noin tunnin jonotuksen jälkeen, ei edes ystävällistä hymyä irronnut. Ja minä kun kuvittelin, että kasvotusten asioiden hoitaminen on helpompaa. 

Isäkuukauden pitäminen ylipäätään näyttäisi olevan ihan älyttömän monimutkainen ja typerä prosessi. Kaiken huippuna nämä uudistukset, jotka tulivat voimaan vuoden alusta, joihin me emme kuitenkaan ole oikeutettuja. Kaikki ovat ihan sekaisin. Nettisivuilta ei löydy mitään mainintaa isäkuukauden ja hoitovapaan samanaikaisuudesta, puhelinpalvelussa sanotaan öötä ja toimistolle en edes viitsi vaivautua. 

En niinkään ole vihainen saadun rahan suuruudesta (=vähyydestä) vaan siitä, miten monikkoperheet Kelassa huomioidaan. Tai siis, että meitä ei huomioida.
Loppujen lopuksi haluan kuitenkin kiittää teitä kaikkivaltias Kansaneläkelaitos. Olette viimeisten parin vuoden aikana opettanut minulle kärsivällisyyttä, vihanhallintaa sekä luetunymmärtämistä. 
Kiitos vielä ja haistakaa p*ska.

Ystävällisin terveisin
Tuohtunut kaksosäiti

perjantai 27. syyskuuta 2013

Hilloa hilloa! (ja vähän shoppailua..)

Mummi kävi eilen moikkaamassa meitä ja toi tullessaan säkillisen omppuja. Ihan kaikesta en viitsi tehdä omenahyvettä, vaikka se suurta herkkua onkin, joten tänään oli vuorossa omenahillotehtailu!

Ensin pestään omenat kylmässä vedessä ja paloitellaan kattilaan. Kattilaan laitetaan vettä niin, ettei omenat ihan peity. Omenat keitetään pehmeäksi mössöksi.

Omenamössö kaadetaan hillovehkeeseen (ei mitään hajua, mikä tuon nimi oikeasti on :D), ja veivataan.

Hilloon lisätään sokeria maun mukaan. Itse laitoin ihan hiukan, sillä tein sosetta lähinnä pojille.

Jäähtyneen soseen annostelin pakasterasioihin, kuhunkin noin 2dl.

Ja eikun pakastimeen!
Alunperin suunnitelmissa oli lähteä poitsujen kanssa kävellen Ideaparkiin, josta Iskä olisi meidät sitten hakenut, mutta laiskuus voitti tänään. Kuitenkin jääkaapissa paloi lähinnä enää valo, joten kauppaan oli lähdettävä! Iskä jäi sällien kanssa kotiin ja huristelin autolla Idikseen pariksi tunniksi. Prisma -keikkaan onnistuin yhdistämään vähän shoppailua ja tässä tuloksia:

Tämän näköinen mamma lähti kauppareissulle. Pakollinen teinipeiliposeerauskuva!


Cargo -tyyliset housut KappAhlista, collegepaidat H&M.


Raitaneule minulle H&M.
 Ilta huipentui poikien nukuttamisen jälkeen "kynttiläillalliseen". ;) Ja nyt on ähky...

Keitä me ollaan?

Ajattelin nyt vähän raottaa verhoa ja kertoa, ketä täällä oikein höpöttää milloin mistäkin. Osa lukijoista on kuitenkin jo vanhoja tuttuja, joten saatte vapaasti skipata tämän tekstin :)



Minä olen siis Johanna. 25-vuotias kotiäiti kahdelle pienelle ihanalle kaksospojalle ja vaimo vähän isommalle miehelle. Olen koulutukseltani vuosi sitten keväällä valmistunut filosofian maisteri, suomeksi sanottuna kemian ja matematiikan opettaja. Päivääkään en ole oman alan hommiani vielä tehnyt, jos harjoitteluvuotta ei lasketa, mutta työpaikka löytyy takataskusta vaatemyyjänä. Tarkoituksena olisi vuoden päästä syksyllä palata työelämään, toivottavasti oman alani hommiin, mutta myyjäksi palaaminenkaan ei ole täysin poissuljettu. Se kun ei ole mitenkään sanottu, että tällä "kokemuksella" mitään opettajan hommia edes saa! No jokatapauksessa opiskelut on opiskeltu :)



Olemme olleet J-P:n kanssa yhdessä jo yli seitsemän vuotta. Vanhojen tansseista se lähti ja tässä ollaan nyt. Perheenä. Vuonna 2008 menimme kihloihin ja kaksi vuotta myöhemmin juhlittiin häitä. Aluperin ollaan molemmat J-P:n kanssa maalta lähtöisin, mutta lukion jälkeen lähdettiin kohti Tamperetta opiskelemaan ja tänne jäätiin. Tai no nykyään asutaan naapurikunnassa, mutta täällä kuitenkin. Tampere on aivan ihana kaupunki ja tykkään asua täällä tosi paljon, mutta ainoa miinus on siinä, että meidän molempien suku asuu 100 km päässä :/ No eihän se ole kuin tunti suuntaansa, mutta silti. Ei ihan tosta vaan viedä poikia illaksi mummilaan hoitoon ja lähdetä elokuviin. Tulevaisuudessa olisi kyllä tarkoitus palata kotiseuduille, mutta toistaiseksi töiden takia asutaan täällä.

Pidän tosi paljon sisustamisesta ja kodinhoidosta. Myös leipominen ja ruoanlaitto on ominta alaani materialismin ohella :) Olen ihan hirveä shoppailuhullu, mutta poikien syntymän jälkeen olen hieman oppinut hillitsemään itseäni (vanhempainraha, kotihoidontuki...), paitsi jos J-P:ltä kysytään. Viime aikoina itsestäni on kuoriutunut myös pieni käsityöihminen, askartelusta olen pitänyt koko ikäni. Voi en malta millään odottaa joulua ja sitä, että pääsee paketoimaan ja askartelemaan joulukortteja! Ideat on jo valmiina... ;)



Olen tyyliltäni ehkä skandinaavinen moderni minimalisti. :D Tykkään yksinkertaisista ja selkeistä jutuista niin sisustuksen kuin pukeutumisenkin osalta. Vaatekaappini värimaailma on musta-valkoinen-harmaa, ihan muutama sininen tai ruskea juttu sieltä löytyy. Myös kodin värimaailma on pääosin samanlainen, tehostettuna muutamalla kausivärillä. Vaatteissa lempparijuttuja ovat farkut, neuleet ja colleget. Raskauden jälkeen myös leggarit ovat siirtyneet suosikkeihin. Perusarkena päälläni on melkein poikkeuksetta joko colleget ja trikoopaita tai leggarit ja neule. Korkokenkiä omistan aivan liikaa, sillä jalassa on lähes aina tennarit tai muut matalat kengät.

Olen harrastanut lähes koko lapsuuteni ja nuoruuteni pesäpalloa, mutta pari vuotta sitten pelaamiset olivat osaltani ohi. Ei oikein tahtonut löytyä enää aikaa täysipainotteiseen treenaamiseen ja rehellisesti sanottuna eivät olkapäätkään olisi enää kovin kauaa kestäneet. Kuitenkin kaikennäköistä liikuntaa tulee harrastettua säännöllisesti, ehkä suurimpana lempparina nykyään on kahvakuula! Ja tietysti poikien kanssa tulee harrastettua hyötyliikuntaa ihan normaalissa arjessa. Ei ole mitään kevyitä nuo meidän sällit enää!



Vuosi sitten syyskuussa meille syntyi terveet kaksospojat, jotka nykyään tekevät tuhojaan täällä talonpuolikkaassa. Iso-A -nimen taakse kätkeytyy isoveli nimeltä Aapo Sakari ja Pikku-Sintti taas tottelee nimeä Eino Ilmari. Eino oli syntyessään melkein kilon pienempi kuin isoveljensä, joten sieltä juontaa juurensa nämä lempinimet. Painoero on säilynyt lähes samana koko tämän vuoden, mutta pituuseroa ei pojilla ole kuin puolisen senttiä. Eino on pienestä koostaan huolimatta ollut pienestä pitäen tosi sitkeä sälli, ja uskomatonta mutta totta, painimatsissa Eino on aina niskan päällä :)

Pojat ovat luonteeltaan täysin erilaiset. Aapo on rauhallinen, mutta hieman malttamaton. Eino koheltaa ja kokeilee rajojaan jatkuvasti. Eino on myöskin ehkä enemmän äitin perään kuin Aapo, vaikkakin Aapo saattaa välillä ihan yllättäen kesken leikkien tulla antamaan halauksen ja pusun äitille ♥. Eino pitää ihan selvästi enemmän autoista ja toimintaleikeistä, kun taas Aapo jaksaa paremmin keskittyä "älyllisiin" leikkeihin. Eino herää aina ensin päiväunilta, Aapo sen sijaan on helpompi nukutettava. Eino sanoi ensimmäisenä äiti, Aapo lähti ensin kävelemään. Pojat ovat omia yksilöitään, mutta selkeästi myös kaipaavat toisiaan, jos toinen on jossain muualla.

Tällaisia me nyt ollaan! Jos jokin asia jäi epäselväksi saa ehdottomasti kysyä. Siitä että vastaanko, en anna takuita ;)

torstai 26. syyskuuta 2013

Materialismirakkautta osa 4


Välillä vähän toisenlaista materialismirakkautta. Ei niinkään ulkonäöllistä tai sisustuksellista, vaan käytäntöä! Viime perjantaina saatiin taas uusi kone tänne talonpuolikkaaseen, nimittäin kuivausrumpu. Ja voin kertoa, että oli aikamoisen väännön takana tämä hankinta ;)

Nelihenkisessä perheessä pyykkiä saa pestä ihan jatkuvalla syötöllä, ainoa rajoittava tekijä on kuivaustila tai lähinnä sen puute. Loppupeleissä kahteen kuivaustelineeseen ei niin älyttömiä määriä pyykkiä mahdu, ja mitä tiiviimmin vaatteet laittaa kuivumaan, sitä hitaammin ne kuivaa. Elämä helpottui juuri ihan älyttömästi kun pestyt pyykit saa vaan heittää koneeseen ja avot, parin tunnin kuluttua pyykit voi jo laskostaa kaappiin! Ihan kaikkia vaatteita ei tietenkään kuivausrumpuun voi laittaa, mutta pienikin helpotus pyykkivuoreen on paikallaan. Onpa tullut pyykkiä kuivattua välillä hiustenkuivaajallakin :D

Suurin kiitos koneen hyväksymisestä talonpuolikkaaseen kuuluu anopille! Ilman hänen apuaan olisin tuskin koskaan saanut J-P:tä ylipuhuttua, meillä tuskin edelleenkään olisi kuivausrumpua ja kärvistelisimme pelkällä pesukoneella ja säälittävällä kuivaustelineellä. Äiti on aina oikeassa vai mitä? ;)

tiistai 24. syyskuuta 2013

Ajatuksia kaksosista

Useimmiten viimeisen vuoden aikana esitetty kysymys meille on ollut onko rankkaa? Ihanko tosi? Eikö tosiaan parempaa kysymystä keksitä kaksospoikien vanhemmille? Mutta asialla on kääntöpuolensa: miten helppoa tämä onkaan? Pojilla on aina valmiina leikkikaveri ja selvisin yhdellä raskaudella (ja raskausvaivoilla). Näkökanta asiaan riippuu ihan siitä, mistä kulmasta asiaa katsoo.

Mutta palataan ajassa noin puolitoista vuotta taaksepäin. Olimme  saaneet tietää muutamaa kuukautta aikaisemmin, että vauva on tulossa taloon, ja sinä torstaiaamuna matkasimme kohti ensimmäistä ultraa. Olin edellisenä iltana juoruillut siskoni kanssa puhelimessa ja spekuloinut tulevaa ultraa. Kornia tai ei, muistan sanoneeni siskolleni, että "kestän ihan mitä tahansa, kunhan siellä on vain yksi". Monikkoraskaus ei siis ollut edes vaihtoehto, suurin jännityksen kohteeni oli mahdolliset poikkeamat niskaturvotuksessa tai se, että onkohan siellä ylipäätään mitään. Hoitaja aloitti ultraamisen ensin mahan päältä, mutta ei sanonut mitään. Kyselin, että näkyykö siellä mitään ja hän mumisi takaisin jotakin epämääräistä. Kun hoitaja vaihtoi ultraamistapaa, hän sanoi melkein heti "ei voi olla totta, tiedättekös että täällä on kaksi!". Niistä sanoista alkoi henkinen alamäkeni, ja loppuosa ultrakerrasta on täysin hämärän peitossa. Muistan ainoastaan varoitukset siitä, miten tämä nyt on riskiraskaus.



Uskallan sanoa sen ihan suoraan, että uutiset kaksosista oli suuri järkytys. Pari seuraavaa päivää menivätkin uutista sulatellessa, jouduin töihinkin ilmoittamaan, etten ole oikein työkunnossa. Järkytys johtui suurimmaksi osaksi varmaankin siitä tiedosta, että riskit olivat korkeammat kuin  normaalissa yksösraskaudessa. Olin aivan varma, että kaikki ei tulisi päättymään hyvin. Kuitenkin raskausaika meni suht helposti, eikä suurempia vaivoja tullut kuin vasta loppukuukausina. Kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa jäin (=minut pakotettiin) sairaslomalle, ja jälkikäteen ajateltuna hyvä niin, sillä en loppuaikoina pystynyt kunnolla edes istumaan. Saatika nukkumisesta ei tullut yhtään mitään! Äijät aloitti treenaamisen aina kun menin pitkälleni tai istahdin alas. Kaiken hyvän lisäksi Iso-A laskeutui tosi alas melko aikaisessa vaiheessa, mikä ei ainakaan helpottanut oloani. Niin ja Pikku-Sintti heitti kärrynpyörää ihan jatkuvasti. Joka toisessa ultrassa oltiin pää alaspäin ja joka toisessa perätilassa. Voitte varmaan kuvitella miltä se volttien heitto tuntui!

Kolmisen viikkoa ennen laskettua aikaa lähdimme taas perinteiseen kontrolliultraan, mutta eipä olisi aamulla uskottu, että sairaalaan jäädään. Ja parin päivän päästä meille oli syntynyt kaksi maailman ihaninta poikaa! ♥



Kaksosista sanotaan aina, että ensimmäinen vuosi on rankin. No miten sen nyt ottaa, olihan ensimmäiset kuukaudet nykymenoon verrattuna helppoja, kun pojat vain nukkuivat ja söivät. Mutta toisaalta itse en nukkunut laisinkaan. Nyt päivät touhutaan ja sekopäisyyden rajamailla kokeillaan kaikkea uutta mihin taidot riittävät, tai sitten eivät. Yöt sentään nukutaan, ehkä kertaalleen herätään, mutta nukutaan kuitenkin. Oman jaksamisen kannalta ensimmäinen vuosi oli ehdottomasti raskas, monena iltana olen ollut niin väsynyt, että romahtaminen on ollut tosi lähellä. Onneksi vierelläni on sen verran jämäkkä isäntä, että saa pidettyä minut pystyssä! Ja onpa tässä rehellisyyden nimissä tarvittu välillä korkeampiakin voimia päivistä selviytymiseen. Hyvänä esimerkkinä on kesäinen koko perhettä ravistellut vatsatauti, joka mylläsi meissä jokaisessa viikon ajan...

Vaikkakin välillä päivät kuluvat luvattoman hitaasti ja salaa toivoisin, että lapsia olisi vain yksi, niin silti en päivääkään enkä poikaakaan vaihtaisi pois! Pojat ovat antaneet jo tähän mennessä enemmän kuin olen saanut näiden 25 vuoden aikana. Poikien ansiosta olen saanut kokea mitä on äidinrakkaus, ja vielä tuplasti! Kaksosistahan on tuplasti työtä yhteen verrattuna (JA PYH!), mutta vastineeksi saan aitoa ja varauksetonta rakkautta kaksinverroin.



Kaksosten touhuja on aivan mahtava seurata, ja ensimmäisen vuoden kehitys on ollut aivan päätähuimaavaa. Nyt meinataan ottaa jo ensimmäisiä juoksuaskelia, kiipeäminen ihan joka paikkaan on huippuhauskaa, kaikkea pitää maistaa ja veljeä on pakko kiusata aina silloin tällöin. Kun toinen oppii jotain uutta, hetken kuluttua toinenkin osaa jo asian. Olen myös aivan varma, että kaksosilla on jokin "oma kielensä", tai siltä se ainakin välillä kuulostaa, kun pojat keskenään höpöttävät ilman minkäänlaista järkevää sanomaa. Ja eikö sitä sanotakin, että kaksosilla on jokin salattu yhteys?

Uskon, että tulevaisuudessa pojista on toisilleen enemmän hyötyä kuin haittaa. Pyrimme kaikin keinoin kasvattamaan pojista yksilöitä esimerkiksi pukemalla heille erilaiset vaatteet. Heidän nimensä ovat erilaiset mutta tarpeeksi samanlaiset ja jos Iso-A haluaa harrastaa jalkapalloa ja Sintti pianonsoittoa, se heille suotakoon! Emme oikeastaan edes ajattele poikia enää niinkään kaksosina, vaan he ovat veljeksiä.



Kuten sanottu, en koskaan osannut ajatella itselleni kaksosia. Olin suunnitellut haluavani kaksi ensimmäistä lasta pienellä ikäerolla, sitten palaavani työelämään, ja ehkä myöhemmin vielä yksi iltatähti. No sitä saa mitä tilaa, pojilla on ikäeroa tasan minuutti! Ehkä tämä on kohtalon ivaa, ehkä tämä on kirjoitettu tähtiin.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Maailman helpoin kinkkupiirakka

Eilen tuli leivottua ehkä maailman helpointa (ja parasta) kinkkupiirakkaa. Jos meille tulee kylään, niin on aika suuri todennäköisyys, että kahvipöydästä löytyy tätä piirakkaa tai jotakin sen johdannaista! Ehkä tämä on tavallaan myös oma bravuurini suolaisista leivonnaisista. Ja reseptikin on ihan omasta päästä heitetty enkä aina tahdo muistaa tarkkoja määriä, mutta melkein poikkeuksetta tämä aina onnistuu!


Pohja
100g pehmeää margariinia
3 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
½ tl suolaa
1 dl vettä

Täyte
200g palvikinkkua
1-2 paprikaa
1 purjo
1 tlk kermaviiliä
3 munaa
juustoraastetta

Sekoita pohjan aineet keskenään.
Taputtele taikina uunivuokaan kostein sormin.
Paloittele kinkku, paprika ja purjo, ja levitä ne taikinan päälle.
Sekoita kermaviili ja munat, ja kaada seos vuokaan.
Ripottele päälle juustoraastetta.
Paista uunin alatasolla 225 asteessa n. 25-30 min.


Piirakan "sisälmyksiä" muuttamalla saa erilaisia versioita. Esimerkiksi käyttämällä broileria tai tonnikalaa, eri kasviksia, fetajuustoa jne. Täytteeseen voi oikeastaan laittaa melkein mitä vain! Munattoman version piirakasta saa korvaamalla munat reilulla annoksella juustoraastetta. Juuston päälle voisi laittaa vielä esimerkiksi pizzamaustetta tai paistamisen jälkeen tuoreita yrttejä. Pohjan vehnäjauhojen tilalla voisi käyttää vaikka sämpyläjauhoja tai korvata osan jauhoista kaurahiutaleilla. Maailma on rajaton, kun tehdään kinkkupiirakkaa! Meillä mentiin nyt aika basic-versiolla, kun tekaisin tämän piirakan aika kiireessä ja jääkaapista löytyvillä aineksilla. Suosittelen kokeilemaan :) 

ps. Purjon saa kätevästi pestyä, kun laittaa paloitellut purjonpalat kylmään veteen isoon kulhoon ja hieman pyörittelee niitä siellä. Lika vajoaa kulhon pohjalle ja pestyt purjot voi noukkia veden pinnalta esimerkiksi talouspaperin päälle. Bongasin tämän vinkin joskus jostakin kokkiohjelmasta, mikälie mastertopchefströmsöleivotaankurjatkuppilat :D

perjantai 20. syyskuuta 2013

Valmistautumista talven tuloon

Alkoi tässä pari viikkoa sitten iskeä ihan järkyttävä paniikki poikien talvivaatetuksen suhteen, kun joka puolella alettiin hehkuttaa hankittuja talvihaalareita. Whaaaat? Oli vasta elokuu! No aloinpa minäkin tutkiskella asiaa, ja vertailla eri haalareita ja niiden ominaisuuksia. Meillä on ollut jo alusta lähtien J-P:n kanssa linja, että poikien ulkovaatetuksesta ei tingitä! Tottakai pyritään siihen, että päästäisiin mahdollisimman edullisesti, kun kaikki tarvitsee hankkia kahtena. Mutta lasten ulkovaatteissa se surullinen tosiasia taitaa kuitenkin olla, että laatu maksaa. Ja kaiken lisäksi kun halusin pojille samanlaiset haalarit, mutta eri värisenä, niin kriteerejä oli jo melko mahdoton täyttää useiden merkkien kohdalla.

Päädyin kahteen vaihtoehtoon, Molon tai Jonathanin haalariin. Jonathan putosi pelistä pois viime metreillä, kun värivaihtoehdot musta ja vihreä eivät kaupassa kuitenkaan iskeneet yhtään! Niin tylsät jotenkin..materialisti sisälläni voitti :) Mutta en voinut mitään, kun näin Molon haalarit ensimmäistä kertaa, rakastuin! Niin älyttömän hyvät materiaalit, mallina pojille täydellinen ja kaiken lisäksi haalari on valittu monena vuonna testivoittajaksi. Ja nämä perustelut kelpasivat J-P:llekin ;)


Väreiksi valittiin Pyxis -haalarista Atomic blue ja Black Iris, eli mukaan lähti pitkien pohdintojen jälkeen turkoosi ja tummansininen haalari. Alunperin olin ajatellut turkoosia ja vihreää, mutta kaupassa tämä tummansininen näytti paljon paljon paremmalta. Ja turkoosi-vihreä kombinaatio näytti liian räikeltä omaan silmääni, kun kuvittelin poikia vierekkäin vaunuihin ne päällä. Keltaistakin haaveilin, mutta kuten myyjäkin sanoi, se on melko arka väri tämän ikäiselle lapselle. Tavoitteena kun on pärjätä tällä yhdellä haalarilla koko talvi! Erillistä vaunuhaalaria emme siis aio hankkia, suunnitelmissa siintää sisäpäikkäreille opettaminen... :O


Tummansinisessä haalarissa on tosi kivat kirkkaanvihreät yksityiskodat vetoketjuissa, hupussa ja sisäfleecessä. Haalarin kaksi vetoketjua helpottavat pukemista, vaikkakaan kaikki eivät ole tätä mieltä. Välikausihaalareissa meillä on ollut nyt vain yksi vetoketju, ja jotenkin kummalla tavalla pukeminen ei suju kovin sukkelasti. Saattaa ehkä johtua myös jätkien duracell-akuista :D


Kooksi valittiin 86cm. Molo on tunnetusti vähän niukkaa mitoitukseltaan, mutta silti uskalsimme ottaa tämän koon, sillä 92cm oli pojille aivan valtava! Ja jos nyt sattuisi käymään niin huonosti, että haalari käy talven mittaan pieneksi (mitä suuresti epäilen, kasvunvaraa oli meinaan aika runsaasti!), niin ostetaan sitten keväämmälle uutta haalaria alennusmyynnistä. Kaiken hyvän lisäksi Mololla on todella hyvä jälleenmyyntiarvo, joten senkin takia ei kirpaissut ihan niin paljon maksaa näistä. Ja myönnetään, saatiin me aika tuntuva alennuskin :)


Haalareiden takaosassa on hyvät heijastimet ja kiristys. Mekaanista kiristysmahdollisuutta näissä ei ole, mutta haalari on sen verran kapeaa mitoitukseltaan, ettei Pikku-Sinttikään sinne huku. Ainakin näin kuivaharjoittelun jäljiltä ollaan tosi tyytyväisiä ostoksiin! Vielä kun osaisi päättää, kumpi tulee kummalle...


Talvirukkasetkin tuli ostettua Ideaparkin tasauspäiviltä hintaan 3,95e/pari! Hyökättiin heti keskiviikkona sinne hakemaan näitä, ja onneksi saatiin. Ei ollut enää moniakaan hanskoja jäljellä! Ostin nyt vähän periaatteitani vastaan samanväriset, mutta toisaalta haalarit ja muut asusteet tulevat olemaan eriväriset, joten tämä ehkä sallittakoon!

Vielä hankintalistalta on ostamatta
  • toppatöppöset vaunuiluun
  • kypärämyssyt
  • talvikengät
  • pipoja
  • välipuvut
Ehkä jotain tämän suuntaista?


Olin suunnitellut ostavani tänä talvena itsellenikin uuden takin pitkästä aikaa, mutta päätinkin alkaa säästämään uutta kameraa varten, joten samalla (ihanalla) Stockerin parkalla mennään tämäkin talvi! No ollaan rehellisiä, taitaa kaapista löytyä muutama muukin talvitakki ;)

torstai 19. syyskuuta 2013

Arjen luksusta


Sateisen syyspäivän piristys: kuuma pinaattikeitto, tuore leipä sekä lasillinen maitoa! Okei myönnetään, keitto kaupan pakastealtaasta ja leipä leipähyllystä. Kotiäidin laiskuutta ;) Mutta mikä parasta, kaupan eineskeitto maistuu paljon paremmalta kunnon lautaselta, sämpylä paaaaaljon paremmalta hieman lämmitettynä ja maito punaviinilasista. Tähän vielä jälkkäriksi pakkasesta pulla ja iso kuppi kahvia. Voittaa mennen tullen eilisen makaronilaatikon jämät muovirasiasta syötynä!

Arjen pieniä iloja ♥


tiistai 17. syyskuuta 2013

Materialismirakkautta osa 3




Marimekon Lepakkotuoli kotiutui meille kolmisen vuotta sitten. Saimme tuolin tavallaan häälahjaksi, sillä ostimme sen lahjarahoilla. Olin jo kauan haaveillut Lepakkotuolista, mutta en ollut raaskinut ostaa sitä. Ja kun halusin siihen ehdottomasti vielä Marimekon kankaan, niin eipä opiskelijabudjetilla oikein ollut varaa ostaa sitä. Nyt haaveilen tuolille kaveria :D


Viime Ideapark -reissulla mukaan tarttui virkattu rahi, joka pääsikin Lepakkotuolin seuraksi. Aika hyvä löytö; maksoi vain 24,95e Minimanista!

Onkohan muuten olemassa sellaista käsitettä kuin marimekkoilija? :D

Makuuhuone




Tältä meidän makuuhuone nyt näyttää. Huoneen päätyseinä tapetoitiin tiilikuvioisella tapetilla ja seinät maalattiin valkoisella. Mitään sen ihmeempiä ei tarvinnut tehdä, kalusteetkin on kaikki vanhoja. Tähän mennessä meillä on aina ollut täysin musta-valkoinen makuuhuone, mutta tällä kertaa halusin lisätä hieman väriä, ja keväältä on sopivasti jäänyt keltaista tyynyä yms, niin päätin laittaa nyt makuuhuoneeseen vähän piristystä.



Verhot on Marimekon Madison WI -kankaiset, jotka ostin joskus pari vuotta sitten meidän olohuoneeseen. Nyt ne kävivät tosi hienosti tänne makuuhuoneen puolelle, kun olohuoneeseen laitettiin paneelit.  Telkkarin halusin nyt myös pois olohuoneesta monestakin syystä. Ensinnäkin pojat olivat ihan jatkuvasti sen kimpussa ja ruutu oli täynnä sormenjälkiä. Toiseksi eipä sitä koskaan päivisin katsottu, ehkä ihan satunnaisesti saatettiin katsoa Pikku Kakkosta, mutta pääsääntöisesti se oli aina kiinni. Ja kolmanneksi olen aina haaveillut siitä, että saa katsoa sängystä telkkaria :D



Seinälle tein vanhaan valokuvakehykseen kollaasin meidän yhteiskuvista. Alunperin suunnitelmissa oli ostaa eräs tietty kehys ja laittaa kuvat siihen, mutta muuton yhteydessä bongasin tämän toimettomana olevan kehyksen, niin päätinkin laittaa kuvat siihen. Ehkä tämä ei ole ihan niin siisti kuin se voisi olla, mutta säästyipä taas 50 euroa! Valokuvan alle on tulossa vielä yksi sisustustarra, mutta enpä ole vielä saanut aikaiseksi laittaa sitä paikoilleen.



Stockmannin alesta löysin kesällä nämä vaatekoukut, ja ne löysivätkin tiensä nyt makuuhuoneeseen. Jospa ne vaatteet eivät sitten aina lojuisi ties missä! Pentikin pyykkikori on löytö parin vuoden takaa ja se toimittaa nyt päiväpeiton ja -tyynyjen säilytysastian virkaa.



Itse tykkään kyllä siitä, miltä makuuhuone näyttää! Ja neutraalien värien myötä sitä yhtä piristysväriä on helppo muuttaa. Kätköistä löytyy ainakin turkoosia sisustuskamaa, ja kevääksi kiehtoisi laittaa jotakin mintunvihreää. Juu kyllä, luit oikein: mintunvihreää :D

maanantai 16. syyskuuta 2013

Viikonloppu maalaismaisemissa

Kulunut viikonloppu vietettiin kotipuolessa maaseudulla. Lauantaiaamusta laitettiin karavaani liikkeelle ja suunnattiin kohti Turkua. Heitettiin matkalla pojat Anoppilaan ja jatkettiin itse matkaa kaupunkiin syömään. Käytiin vanhempieni ja siskoni kanssa syömässä äitini syntymäpäivien kunniaksi Haraldissa, ja voi mahdoton miten hyvää ruokaa siellä oli! Oli aika tekeminen lyllertää takaisin autolle :D

Paluumatkalla käväistiin vielä Ikeassa etsimässä poikien huoneeseen lamppua, ja vihdosta viimein se löytyi! Olen siis etsinyt tavallaan vähän lapsekasta lamppua, mutten kuitenkaan mitään lapsi-kuvioista, ja tämä oli aika passeli! Ja kävi myös J-P:lle ;)

JÄLSTA Varjostin IKEA Tekstiilivarjostin suodattaa valon kauniisti ja tuo kotiin viihtyisän tunnelman.
Kuva täältä
Pojat olivat nukkuneet päiväunet niin hyvin meidän poisollessa, että Anoppi oli käynyt herättelemässä poikia 2,5 tunnin unien jälkeen! Näitä kiitos lisää myös täällä kotona! Illalla juhlistettiin epävirallisesti J-P:n pikkuveljen synttäreitä, ja ilmeisesti juhliminen otti sen verran koville, että pojat nukkuivat sunnuntaina puoli yhdeksään!

Sunnuntaipäivä vietettiinkin sitten omien vanhempieni luona, jossa kovassa huudossa olivat akvaario sekä vanhat Legoni. Ne otettiinkin sitten mukaan tänne kotiinkin, jossa tänä aamuna rakennusleikit jatkuivat. Maalla tuli myös ulkoiltua ja ihasteltua syksyn tuloa. Pääsinpä myös leikkimään äitini uudella kameralla ja nousi kyllä pikkuinen kamerakuume! Harmi vain, että ne kaikki ihanat syksykuvat on nyt sitten siellä äitin kamerassa. Kotimatka ajoitettiin myöhäiseen iltaan ja jälleen kerran pojat saatiin siirrettyä suoraan autosta jatkamaan unia omiin sänkyihin.

Kotikulmille on aina kiva mennä, mutta nämä maanantait onkin sitten ihan eri juttu. Pikku-Sintti on kinunut koko ajan syliin eikä keskenään leikkimisestä tule yhtään mitään. Nyt ne sentään nukkuvat, joten peukut pystyyn niille 2,5 tunnin unille!

torstai 12. syyskuuta 2013

Keittiö

on kodin sydän!

Nyt vihdoin ja viimein alkaa olla kaikki paikat kunnossa ja "pakolliset" hankinnat hankittu, joten uuden kodin esittely on paikallaan! Ja keittiöstähän tämä aloitetaan :)






Keittiö oli itselleni ehkä se tärkein paikka kodinhoitohuoneen ohella, johon kiinnitin erityisesti huomiota asuntoa etsiessämme. Vaikkakaan tämä ei ollut paras keittiö, johon törmäsimme, niin lopputulos on kyllä aivan omannäköiseni. Ja sanon nimenomaan MINUN näköiseni, sillä minä siellä eniten aikaa vietän ;)

Keittiön välitilaan laitettiin valkoinen lasi vanhojen kaakeleiden päälle, joista tuli ihan kylpyhuone mieleen! Ja jokatapauksessa välitilalle oli jotain tehtävä, sillä yksi loistevalaisin oli repsahtanut alas ja hajottanut pari laattaa mukanaan. Muutenkin loisteputket on jo ehkä vähän aikansa elänyt juttu, ja olipa niitä katsottu tässä jo kuusi vuotta ihan tarpeeksi! Valistukseksi laitettiin lasin yläreunaan led-nauhaa, joka valaisee lasin kautta keittiön tosi hienosti.

Kaappien vetimet vaihdettiin hieman modernimpiin suorakaiteen muotoisiin ja täysin onnettoman jääkaappi-pakastimen tilalle ostettiin kunnon kokoiset jääkaappi ja erillinen kaappipakastin. Tiskikone meiltä löytyikin ennestään ja hella oli sen verran hyvässä kunnossa, että kelpuutin sen myös meidän käyttöön. Yleisesti ottaen keittiö oli aika hyvässä kuosissa huomioiden, että talonpuolikas on tähän asti ollut vuokrakäytössä, ja isännöitsijän mukaan viimeisimpänä tässä asui perhe, "jossa oli jotain kymmenen lasta". :D



Mainitsinkin joskus kesällä, että olen poikien päiväunien aikaan värkkäillyt jotakin kivaa. No tässä se nyt on. Ikuisuusprojekti nimeltä bambutiskirätti! Viime aikoina joka puolella on hehkutettu bamburätin tehokkuutta, ja monesti olenkin eräässä ekokaupassa haaveillut ostavani sellaisen. Kunnes anoppini kertoi äitinsä kutoneen hänelle bambulangasta rätin, joka on maailman paras tiskirätti hokasin, että tosiaan rätin voisi kutoa ihan itsekin. Ja kuinka ollakaan, kerran Prisma-reissulla törmäsin alekorissa Novitan bambulanka-kerään hintaan 3e! Hah, ja olin jo valmis maksamaan rätistä 15e :D Ikuisuusprojekti tämä tosiaan oli, mutta loppukirin ansiosta rätti pääsi näytille poikien synttäreille. Rätin kooksi tuli n. 30cm x 30cm, ja lankaa ei jäänyt kerästä yli kuin ihan hippasen. Jos vaan aikaa ja energiaa riittäisi, voisin tehdä vielä toisenkin, mutta se nyt jääköön toistaiseksi.



Tottakai vanhat tutut Marimekon teepannu sekä leikkuulautakin pääsivät keittiössä esille. Kaiken kaikkiaan olen kyllä todella tyytyväinen meidän uuteen keittiöön, joka on ulkonäön lisäksi myös täydellisen toimiva!

maanantai 9. syyskuuta 2013

Synttärihumua

Edellisyönä klo 23.44 Iso-A täytti yksi vuotta ja minuutin kuluttua 23.45 Pikku-Sintti siirtyi myös uudelle ikävuodelle. Pojat ovat nyt virallisestikin taaperoita (inhoan tuota sanaa) eivätkä enää vauvoja. Vaikka todellisuudessa en ole poikia pitänyt vauvoina enää pitkiin aikoihin! Ei vauvojen kuulu liikkua eteenpäin tai leikkiä. Tai osoittaa mieltään syödessä tai rimpuilla vastaan vaipanvaihdossa. Ei. Lapsia he ovat olleet jo hyvän aikaa. Pienet murut!


Eilen juhlittiin poikien 1-vuotissynttäreitä kummien, mummien ja sukulaisten voimin. Paljon oli taas pojilla ihmeteltävää, kun pakettia tuli joka suunnalta. Ja varsinkin pakettien narut oli tosi kovassa huudossa! Lahjaksi tuli paljon uusia leluja ja vaatteita. Tällä hetkellä suurinta suosiota nauttivat porakoneet sekä Plaston mopot!

Kahvipöytään leivoin luonnollisesti täytekakkua, joka näytti juurikin siltä, että lahkeessa roikkui koko prosessin ajan kaksi kiukkuista jätkää. No maku sen sijaan oli kelvollinen, vaikka ulkonäkö ei ollut ihan sitä mitä piti. Pöydästä löytyi myös rieskarullia, cocktail-piirakoita, omppupiirakkaa, porkkanamuffinseja, keksejä sekä hopeatoffeeta (NAM!). Hyvin teki kaikki kauppansa, ja tietysti kuvat jäi ottamatta koskemattomista tarjoiluista, mutta tässä vähän osviittaa:


Kakkupohja
5 munaa
3 dl sokeria
1,5 dl venhäjauhoja
1,5 dl perunajauhoja
2 tl leivinjauhetta

Sisällä
1 prk maustamatonta tuorejuustoa
4 dl kermaa
mansikkahilloa
kiiviä

Päällä
2 pkt valkoista sokerimassaa
1 pkt lajitelma värikkäitä sokerimassoja




 Rieskarullat

Fazerin Täysjyvä Rullarieskalevyjä 
palvikinkkua
paprikaa
jääsalaattia
creme fraichea
ruohosipulituorejuustoa levitteeksi rieskoille


 Sekoita täytteen ainekset keskenään.
Levitä rieskoille ruohosipulituorejuustoa, jonka päälle pari ruokalusikallista täytettä.
Laita jääsalaattia täytteen päälle koko rieskan leveydeltä.
Rullaa tiukalle rullalle ja kääri folioon.
Anna maustua jääkaapissa muutama tunti.
Leikkaa sopiviksi paloiksi.



 Omenapiirakka

(ks. tänne)



Porkkanamuffinsit

4 dl porkkanaraastetta
4 dl vehnäjauhoja
3 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
1,5 tl kanelia
3/4 dl mantelirouhetta
100g margariinia

kuorrutus
1 rasia maustamatonta tuorejuustoa
1 dl tomusokeria 


Kuori ja raasta porkkanat hienoksi raasteeksi. 
Sekoita kaikki kuivat aineet keskenään. 
Sulata ja jäähdytä rasva.
Riko munien rakenne ja sekoita joukkoon rasva ja porkkanaraaste. 
Lisää kuivat aineet sekoittaen. 
Jaa taikina muffinivuokiin. 
Paista 200 asteessa noin 20 minuuttia. 
Sekoita kuorrutusaineet keskenään ja päällystä jäähtyneet muffinit kuorrutuksella.




























































































































































































































perjantai 6. syyskuuta 2013

Lisäystä kenkäarsenaaliin

Kenellekään ei liene yllätys, että mulla on paljon kenkiä? Ja silti jalassa on vaan ne samat kulahtaneet Converset :D No joka tapauksessa tulipa taas ostettua yksi pari lisää! En rehellisesti sanottuna enää edes tiedä monetko kengät kaapista löytyy. Vähintään 60 paria ainakin! Jaiks...No minkäs sille intohimolleen mahtaa!

Kuva täältä
Nämä löytyivät ihme kyllä H&M:stä! Enpä ole tainnut koskaan ostaa Hennesiltä ballerinojen lisäksi mitään kenkiä, mutta nämä olivat niin ihanat ulkoisesti että myös jalkaan, niin lähtivät mukaan. Ja parasta näissä oli hinta, vain 29,90e! No laatu tuskin ihan on priimaa, mutta enpä näitä jokapäiväiseen käyttöön ostanutkaan. Vai alanko mennä näillä vaunulenkkejä? :) Aika passelit syysnilkkurit!